Lokakuulla 1920, saavuimme 7 henkilöisellä (1) joukolla pieneen Karibibin kaupunkiin. Tuo kaupunki ei olekaan suuruudella pilattu. Tavallaan kauppala tai kauppakylä Suomessa olisi sitä. Mutta semmoisia valkoihoisten omia kyliä ne kaupunkit täällä on.

Tämä Karibib on siitä vielä erikoinen, että se sijaitsee tyynessä mäkien kainalossa päivärinteellä, kuumenee tavattomasti. Tämä vuodenaika kun on kuumin, saimme mekin heti maistaa tätä oikeeta Afrikan henkeä täysin mitoin. Se tuntuukin sitä paremmin, kun matkamme on juuri käynyt suoraan kylmältä rannikolta junalla tänne.

Kauan ei ollut aikomuksemme viipyä tässä kylässä, sillä matkamme määränpää oli vielä enemmän kun 500 km luona, huonoa tietä, Ambomaalla.

Mutta olimmekin nyt tosiasiallisesti rajamailla missä jätetään hyvästi sivistyneelle maailmalle ja tervehditään alkuperäistä niin liikenteeseen kun kaikkeen muuhunkin nähden. Oikeammin sanoen näille paikoin ovat molemmat sekaisin. Sitä alkaa todistaa sekin, ettei Walaskalalahteen jääneet matka ja rahtitavaramme tahtoneet ruveta tulemaan moneen päivään luoksemme kuten olisi odottanut n. 150 kilometriseltä rautatietaipaleelta. Odotimmehan hartaasti Kapkaupungista ostamaamme suurta 3½ tonnin kuorma autoa.

Vihdoin kun tavaroitamme alkoi tippuen tulla oli osa bensiini kirstuistemme heitelty niin, että ne oli tyhjentyneet, neiti Hottisen vaate y.m. lukitusta kollista oli koko joukon varastettu j.n.e.

Kaiken asioimisen kanssa, kuten tulli, rautatie toimistoissa oli niin ja näin. Paljon ääntä ja vaivaa, sekä vähän villoja kuten sanotaan.

Oli miten oli, mutta olimmehan viimein saaneet käsiimme auton ja aioimme tehdä jotain mullistavaa oloihin siellä, minne olimme menossa. Nyt oli vaan kysymys kuomusta tuon suuren kuormalavetin päälle. Siitä selvittiin telineillä kun saimme työkaluja ja aineita eräältä sepältä.

Mutta siinä ajellessa ja liikuskellessa alkoi moottorimme ruveta konstailemaan. Päivä ja toinenkin vierähti ennen kuin se oli saatu luottamusta herättävästi käymään. Viimein olimme valmiit ja arvatenkin vaikeaa automatkaa varten.

Sovimme seurueemme kanssa seuraavalla tavalla:

Autoon otetaan kuormaa meidän matkatavaroitamme joita Suomesta olimme tuoneet / n puoli kuormaa ja meitä 2 miestä, läh. saarn. Perheent. ja minä ja 2 mustaa Amboneekeriä lähdemme Usakosnimiselle rautatieasemalle takaisinpäin, jossa panemme vaunumme Tsumebin radan junaan, vietäväksi Otjiwarongon rautat. asemalle asti. Tämän tahdoimme tehdä siksi kun tie olisi ollut meille outo ja kuului olevan paljon nyt kuivia mutta syvähiekkaisia sadeajan virranuomia y.m. vaikeita paikkoja. Läh. saarnaajapari Järviset, rouva P-tupa, Neiti Hottinen ja vaimoni pienen lapsemme kanssa tulisivat matkustamaan seur. p:nä junalla Otjiwarongoon.

Näin valmistuksin lähdimme me automiehet eräänä iltap:nä liikkeelle Karibibista kauppias Hälbichin pihalta jonka talossa olimme vierailleet kokonaista 2 viikkoa. Oppaittemme neekereiden pii tuntea tie Usakokseenkin, mutta ei ne oikeaan osuneet koskapa tie oli alustapitäen niin santaista ja huonoa. Myöhemmin olen ollut tilaisuudessa panemaan merkille, että ainakin nykyinen tie on kokonaan toisella puolella rautatietä. Noin kilometrin päässä lähtöpaikastamme kävikin jo niin, että saimme käyttää ketjuja pyörään, lapioida löysää hiekkaa syrjään ja ajaa tyhjiä säkkejä raiteeseen joita olimme tarkoitusta varten tuoneet mukaamme päästäksemme sen läpi. Tästä nyt päästiinkin melkein heti irti ja jonkin matkaa sen jälkeen oli kovempaa sekä tasaisempaa maata kunnes yhtäkkiä oli edessämme tumman ruskea ilmeisesti pehmeäpintainen jokiuoma.

Tie näytti epäilyttävämmältä ja siksi ohjasimme vinottain tien ohesta. Kokemattomuuttamme, ja asia josta seurasi suuria ratkaisuja koko seuraavaan autoiluumme. Ensimmäinen seuraus oli se, että hyvä kyytimme päättyi täydellisesti, vastakkaiselle joen rinteelle.

Siihen se 50 hv. moottori purasi molemmat takapyörät sisään. Alkoi sitten työ ja taistelu matkaan pääsemiseksi.

Lapioitiin ja yritettiin kerran jos toisenkin, mutta turhaan! Hakattiin vahvoja piikkipensaiden runkoja kaivamiimme ojiin pyörien eteen vaan kun 50 hevoista ryskäsi eteenpäin niin siinä ne meni miehen käsivarren paksuiset piikkipuut pirstoiksi kun savipiipun varsi. Eteenp. ei päästy. Auringon laskusta lähes seuraavaan aamuun huhkittuamme olimme saaneet vaan hirmuisen rumaa jälkeä koko seudulle ja itsemme sanomattomasti väsyksiin. Sitten tuuskahdimme tavarakirstujemme väliin nukkumaan hetkiseksi, kunnes toisen mustamme kutsumana saapuivat kaup. Hälbichin härät ja miehet meitä irti vetämään. Ne tulivatkin aamulla ja sitten sitä lähdettiin takaisin Karibibiin.

Yleiseksi päätökseksi tuli nyt, että tämä suuri auto täytyy koettaa vaihtaa henkilöautoon, koskapa tuota hiekkaa onnetonta kuuluu olevan vielä enemmänkin melkein kaikkialla ja eritoten juuri Ambomailla jonne olimme menossa.

Noin kuukautta myöhemmin saikin P:tupa vaihdon tehtyä Winduck:ssa antamalla £ 100 :- välirahoja tuon £ 600:- kuorma automme lisäksi. Nyt oli meillä vain 400 kg. henkilövaunu "Hupmobile", jolla P:tupa tuli Ondongaan kun me toiset olimme sinne menneet 1 ktta aikaisemmin kyytiautolla.

Kun nyt 8 v:tta myöhemmin ajattelen tuon suuren auton, niin pikaista vaihtoa, niin en löydä sittenkään muuta suurempaa syytä siihen kuin oman kokemattomuutemme!

Eikö meillä pitänyt olla mielenmalttia panna tuo £ 600:- automme Karibibiib seisomaan toistaiseksi. Käydä ensin Ambomaalla ottamassa selvää maan laadusta, sitten hankkia ilmakumirenkaat entisten täyskumisten tilalle ja silloin meillä olisi ollut taidolla käyttäen eri auto pitkäksi aikaa. Mitä jos mainitsemani pyörien muutos ja kulkulinjan tutkiminen olisi tullut maksamaan vaikkapa tuon välirahan £ 100:-, niin mikä auto meillä olisi kuitenkin ollut omanamme verrattuna 5 hengen kovin heikkorakenteiseen Hubmobileen joka meille nyt jäi, eikä mitään muuta noin £ 800:- s:tamme!

Mutta lyökää jälkiviisasta sanotaan! Seuraavassa muutamia muistoja 6si vuotiselta taipaleeltani uuden automme kanssa:

Autonkuljetusta oppimassa

Paljoakaan en autoa tuntenut. Sain sitten tilaisuuden mennä mukaan muutamille pitäjämatkoille 2 lähetyssaarnaajan kanssa. Siinäpä sitten olin silmänä ja korvana autolla kulkiessamme. Eniten muistiini jäi monet keinot joilla peuhattiin autoa irti liejusta tai syvästä hiekasta, sillä molempia tapauksia sattui päivittäin useita. Ajamista sain opetella juuri nimeksi.

Sitten seurasi pitempi kyytimatka Ongongasta - Otjiwarongo. rautatieasemalle n. 350 km yhtäänne päin. Vanhempana asiantuntijana oli edelleen läh. saarn. Perheentupa ja minä oppilaana. Tässä yhteydessä en malta olla muistelematta tuota innokasta automiestä muutamin sanoin.

Iltahämärässä hän saapui meille, autossansa läh. saarn. Lehdon rouva lapsineen ja eräs opettajatar jotka kuuluivat matkustajiksi mukanaan vielä 1 musta palvelia poika.

Vailla rauhallinen lepo olisi ollut varsin paikallaan noille kaikille väsyneille työntekijöille ja P:lle itselleen erittäinkin, tuon pitkän matkan edellä, niin ei hänellä ollut mitään rauhaa vaan vielä myöhään illalla pyrittiin suurella vaivalla hierottua nahkaremmiä kummien vahvikkeeksi. Se kierrettiin kierresitomuksella yltympäri pyörien aivan tiukalle vieri viereen!

Nukuttuamme yösydännä touhuttiin lähtötouhut varhain ja auringon noustua lähdettiin aavikolle. Meillä oli liikakuormitusta vahvasti vaunussamme, oikeat kulkulinjat hietaisella aavikolla huonosti tunnetut ja kaikinpuolin kokemusta vähän. Siksi olimme kiinni tuon tuosta ja kone kuumana. Eteenp. silti taisteltiin.

Noin 75 km p:ssä oli kappale siksi kovaa maata ja kulunut vaunujen raide, että saattoi laskea hyvää kyytiä. Juuri kovasti ajamaan P. olikin poikaa. Siinä räjähti kummi eri äänellä. Se oli ollut liiaksi täysi ja kuumentunut puoli päivän helteestä sanoimme. Vaikka itse asiassa ylettömästi kuumentanut oli mainitsemani remmisitomus. Se kun sellaisessa tapauksessa kihnaa tavattomasti ja kuten sittemmin saimme nähdä syö kummin pilalle.

Muutettiin toinen kummi, ja sen jälkeen sujui matkamme edellytyksiin nähden tyydyttävästi. Minä sain myös ajaa palatessa.

Seuraava pitempi matka tehtiin pari kuuk. myöhemmin Tsumebiin. Asianamme oli kyyditä L.s. Lehto (2) sinne ja tutustua Ondongan - Tsumebin tiehen. Vaiheensa oli silläkin reissulla josta tässä muutamia:

(1) Heitä oli seitsemän aikuista ja yksi sylilapsi: Gabriel ja Tilda Asikainen sekä heidän 3 kuukauden ikäinen Matti-poikansa, lähetyssaarnaajapari Aatu ja Alma Järvinen, lähetyssaarnaajapari Antti ja Suoma Perheentupa sekä opettaja Maria Hottinen.

(2) Lähetyssaarnaaja Erkki Lehto syntyi 29.8.1884 Iissä. Hän oli Ambomaalla vuosina 1911-1921, 1924-1935 ja 1937-1947. Hän muutti sukunimensä vuonna 1948 Laurmaaksi. Hän kuoli 16.11.1950 Helsingissä ollessaan 66-vuotias. Gabriel hyvästeli arkussa olleen lähetysveljensä neljä päivää ennen lähtöään kolmannelle matkalleen Ambomaalle. Hänet haudattiin Gabrielin mukaan Yli-Iin kirkonkylän hautausmaalle.

Hänen vaimonsa oli Luise Laurmaa, vuoteen 1948 Lehto, os. Einberg, s. 3.9.1890 Ambla, Viro. Hän oli Ambomaalla vuosina 1912-1921 ja 1924-1931. Kuoli vuonna 1979 (89-vuotiaana).