Kaksi Lounais-Afrikan hallitusherraa, Hahn ja Andersson olivat pyytäneet minua kuljettamaan itseään ja eräitä tieteellisiä kojeita, kauas pohjoiseen, Angolan rajalle. Lupauduin vain sillä varauksella, että mennään mikäli päästään, sillä vesiä on niin paljon laaksopaikoissa ja tehtyä tietä kuten herrat tietävät, ei ole, saati siltoja. Voi olla, että joudumme kääntämään takaisin puolimatkassa, tai jo ennemmin. Jos taas vähän ohi puolen pääsemme, loppupuoli onkin kuivempaa maastoa.

Kaikki oikein puhuttu, sanoi herra Hahn, me tyydymme, lähdetään vaan.

Niinpä sitten aamiaisen syötyämme läksimme hallitusasemalta Ondanguasta pohjoista kohti. Tietä, mikäli sitä sadeajan jälkeen näkyikään, ei paljon voinut ajaa, se kun sukelteli alituiseen vesien alle. Täytyi ajaa mättäisiä ketoja, pehmeitä hietikoita ja pensaikoita.

Vesiin silti täytyi mennä pitkältikin niin, että automme astuinlaudat uivat veden alla, ja vaunukin tahtoi nousta.

Kummasti meitä sittenkin onnesti läpipääsy noista vesistä. Paljon siinä varmaan auttoi sekin, kun olin aiemmin kulkenut tätä reittiä ja tunsin maaperää.

Vedet olivat jo pääasiassa jääneet taaksemme ja herrat hymyilivät hyvästä mielestä. Etenkin m.r. Andersson, joka oli oikeen hyvän luontoinen ja ystävällinen toveri. Jopa niin, että pyysi pysäyttämään, voidakseen ottaa luonnonkauniista maisemasta valokuvan, tutki siinä kasvullisuutta ja neuvoi minulle ihan alottelevalle niiden Englannin tai Latinan kielisiä nimiä, ynnä muuta havainnollista.

Vaan vaan, kun kun, tästä lähdettiin, olio vielä lyhyehkö, oikeen mustaa liejua laakso, ja siitä ylös noustessa - jo kuivalle päästyämme - yht´äkkiä kuului kimeä vinkaisu oikeanpuoleisen takapyörän suunnasta!

Pysäytin vaunun, luonnollisesti, ja aloin tutkimaan. Nostettuani takasillan nosturin päähän, ja kierrettyäni pyörästä, sieltähän se kuului sellainen kopsahtelu ja ratina. Otettuani pyörän pois, selkisi heti, että sen rullalaakeri oli rikki! Mitäs nyt? Pitääkö lähettää Owambo päälliköiltä vetohärkiä ja vaunua etsimään, nostaa auto, härkävaunuun ja pyrkiä sillätavoin Ondanguaan?

Ei vielä. - Otetaanpa kaikki murut ja liat pois, ja koetetaan arvioida ja järjestää tuo laakeri, josko sen jälellä olevat rullat pystyisivät kantamaan vaunua näin hätätilassa? Toimenpide onnistui, ja me uskaltauduimme vielä eteenpäin.

Vielä saman p. iltana pääsimme Namakunteen rajalle.

Seuraavana aamuna herra Hahn puhutteli maakalaispäälliköitä ja Andersson mittaili ja piirteli seutua, taisiko olla alkuvalmisteluja tuonempana suoritetulle rajankäynnille, näitten hallitusalueiden välille.

Paluumatkamme onnistui ilman varsinaisia vaikeuksia, mutta varovainen koetin olla. Entäs se kipeä laakeri. -

Autoko seisomaan kuukausiksi ennen kun kaukaa etelästä saisi uuden laakerin. Ei vaan ensin kotipajaan, auton jousiteräksestä leikkasin, taoin ja viilasin samanlaisen kaistaleen kuin rulla aines oli. Sitten kuumana rullaksi, rindaporakoneessa puhdistus-sorvaus ja laakerin pidäkkeet korjaten, laakeri kokoon ja paikoilleen. Ajoin sillä runsaan vuoden kunnes muutin sisään aikoja sitten tulleen uuden laakerin ja jätin tuon kotona korjatun, varaosiksi. Syrjäiset olot pakoittivat m.m. tällaisiin.