Ilmoitus Kalevassa ja Pohjan Kansassa keskiviikkona tammikuun 21. päivänä v. 1920

aloittaa toimintansa tammik. 15 pnä yhdistyksen talossa Alahaasia n:o 101. Koulu tarjoo 14 a´ 15 vuot. pojille, jotka ovat päättäneet kansakoulunsa, sekä sellaisille, jotka ovat keskeyttäneet sen, mutta nyt ovat toimettomina tilaisuuden oppia puutyötä ja muuta käytännöllistä työtä kokeneen opettajan johdolla. Opetus on maksuton. Pojat saavat työskennellä koulussa 4 tuntia päivässä. Sitä paitsi johtaja koettaa valmistaa heille tilaisuudenkaikenlaisiin iltakouluihin. Koulun päämääränä on, että pojat oppivat perusteellisesti tekemään sitä työtä, mitä määrätään heille, sekä mikäli mahdollista saavuttamaan taidon menestyksellä jatkaa käytännöllisillä aloilla. Tarkoituksena on kasvattaa heitä hyödyllisiksi teiskunnan jäseniksi, jotka rakastavat työtä ja tekevät sitä ilolla.

Vielä on koulussa tilaa. Vanhemmat saattavat vielä ilmoittaa poikiansa koulun johtajalle Gabriel Asikaiselle, joka toistaiseksi asuu Raajarikkoisten kodin talossa. Samaten saavat pojat, jotka tahtovat oppia jotain ammattia, vanhempiensa suostumuksella itse ilmoittautua johtajalle. Ilmoitus voi tapahtua vielä tammik. 15 p. jälkeen, mutta paras on kiirehtiä, ellei tahdo jäädä paikatta.

Oulu, 13.1.1920.
Gabriel Asikainen.
Georg Waenerberg.

Rauhan Tervehdys 24.12.1920, numero 51, sivut 2a ja 2b

Tämän kirjeen on Toimitus saanut Outjosta Lounais-Afrikasta läh. saarnaaja G. Asikaiselta, joka syyskuussa lähti kotimaasta Suomen Lähetysseuran työmaalle Ambomaalla. Kirje on päivätty Outjossa 4/11 1920.

Olen ollut matkalla monta kuukautta. Lähtökohtana oli Oulu, tuo Pohjolan herttainen kaupunki. Tällä ajalla olen tullut sivuuttaneeksi tuntuvan osan maailmaa. Pitkä matka nykyisessä pahassa maailmassa sisältää paljon vaiheita ja muistoja, enimmäkseen vain sellaisia, joita huono maailma voikaan kulkialle antaa. - Vain silloin tällöin kristinuskon henki kirkkaana ja lämmittävänä säteensä matkalle ulkoapäin tuonut on. Kiitos Herran, sellaistakin on osakseni tullut! Hänen turvissansa on myös matkani kulunut onnellisesti niin pitkälle, että tämä levähdyspaikkani on viimeinen sivistyneen maailman pikkukaupunki "Outjo" (Lounais-Afrikan erämaiden laidalla.) Täällä levähdämme rakkaimpien seuralaisteni kanssa sillä aikaa kuin kulkuneuvot järjestyvät edessämme olevaa erämaa-matkaa varten. Täällä saankin kohdata yhden parhaista ilonaiheistani.

On sunnuntai-iltapäivä kun lepään huoneessani lähellä saksalaista lähetysasemaa. Kaikki on niin hiljaista, valoisaa ja rauhallista, ettei luulisi muuallakaan maailmassa suloisempaa paikkaa löytyvän, ei ainakaan Afrikassa, kun huonekin on sievä ja valkoinen eurooppalaismallinen vierashuone. Tämmöisen rauhan vallitessa olin nukkunut hetken suloista unta kunnes minut herättää kaunis voimakas hengellinen laulukuoro. En valitettavasti ymmärrä sanoja, mutta sävel on selvä ja eri äänet virtaavat sisään avoimesta akkunasta kauniina ja voimakkaina, sekä sydämeen sattuvina! Se on evankeelisen lähetystyön kautta tullutta elämää, joka virtailee kauniina kuorona ilmoille mustan kansan sydämestä. - Se tekee matkustavalle muukalaisellekin lepohetken iloiseksi.

Tätä mustien kuoroa kuunnellessani en voinut olla ajatuksillani siirtymättä luoksenne Ouluun. Monet hyvät muistothan sieltä mielessäni ovat. Kuorolauluakin koetimme harrastaa. Herra laulujanne ja lukujanne edelleen siunatkoon. - Vielä tunnen syytä kehoituksen sanan lausumiseen. Niinkuin tämä kristittyjen mustien laulu virkisti muukalaisen kulkijan mieltä ja esiin loihti parhaat ajatukset sekä muistot, niin sydämissä juuret olkoon teidänkin lauluillanne, samoin sydämiinsä tiensä löytäköön. Voihan olla niinkin, että lähellä kuuntelee ihmissieluja, joilla ei ole menneisyydessä muuta kuin kurjuutta, koko elämä kuivaa erämaata. Tämmöisille ja itsellenne elämäksi vieriköön virtana hengelliset virtenne!

G. A.

Suomen Lähetyssanomia -lehden numero 5 / 1.5.1921, s. 84

kirjoittaa veli Asikainen, ettei siellä maanviljelyksen alalla tarvita sosialistien teoriaa. Siellä on ennätetty pakanuuden valossa hävittää yksityinen maanomistus. Kaikki maa näet on kuninkaan eli valtion, kuten sivistysmaissa sanotaan. Mutta juuri tämä seikka on tehnyt Ambokansan köyhäksi ja laiskaksi. Ei ole halua parantaa maanviljelystä ja lisätä tuotantoa, kun se saattaa kiihottaa kateellisia naapureita keinottelemaan itselleen kuninkaalta hyvinviljellyn maan. Tällaisissa edellytyksissä on työpäiväkin niin lyhyt kuin kunkin oma halu vaatii. Selvää on, että tällaisessa tilanteessa kukin viljelee maataan niin, ettei naapuri kadehdi s.o. niin, että nipin napin toimeen tulee. Tässä on yksi syy kansan köyhyyteen täällä.

"Kunhan saataisiin täälläkin maan viljelijän omaksi, silloin saattaisi nähdä Ambomaan pellot toisessa kunnossa kuin nyt. Maan vaurastumiselle olisi laskettu luja pohja."

Suomen lähetyssanomia 1923, 1.12.1923 no 10, sivu 197

Veli Asikainen kirjoittaa heinäkuun alussa, että hänen oltuaan kesäkuun puolivälissä viikon päivät Uukuanjamassa auttamassa veli Hännistä rakennustöissä hän oli sinne saapunut taas heinäkuun alkuun samassa tarkoituksessa. "Jos työ menee sitä vauhtia kuin tähän asti, saanemme täkäläisen kirkon seinät täyteen korkeuteensa heinäkuun 6 p:ään, jolloin minun täältä taas on lähdettävä Ondongaan. Siellä minun ensi työkseni on saatava sahalaitos ja sen moottori kuntoon. Sitten on edessäni ovi- ja ikkunatyöt tätä kirkkoa varten. Sen jälkeen tulevat sahaustyöt Onajenan kirkkoa varten ja tämän Engelan kirkon viimeistelytyöt. Näiden töiden välissä ovat autokyydit. Niin ensi matkalta Uutuanjamasta palattuani vein Petäjät Outjoon. Tänne saavuimme Ontanangasta 3 tunnissa. Sama matka on kuljettu 2 t. 10 minuutissakin, kun härkävaunuilla menee siihen 2 päivää. Mitä tämä merkitsee työssä, siitä kai saa käsityksen täkäläisestä hommastani. Minulla oli viikko aikaa uhrata tänne Uutuanjamaan. Härillä kulkien olisi siitä viikosta mennyt 4 päivää matkaan, 2 päivää olisi jäänyt työhön. Autolla kulkien saatoin kaikki 6 viikon arkipäivää käyttää työhön."

Suomen lähetyssanomia 1924, 1.1.1924 no 1, sivu 6

Engelassa kirkkorakennustyössä tapahtui onnettomuuksia, joissa olisi saattanut olla vaikeatkin seuraukset. Parastaikaa oli mustia miehiä oljilla peittämässä kirkon kattoa. Kuului jymähtävä rysäys. Katon kannatinrakenne, johon oli käytetty raskaita Afrikan puita ja jossa oli valtavan suuriakin parruja, petti, ja suuri osa rakenteesta romahti maahan. Katolla työskentelevät mustat miehet putosivat melkoisesta korkeudesta kovalle savilattialle. Onni onnettomuudessa oli, että vain yksi mies joutui puiden alle. Hänet täytyi auttaa pälkähästä katkomalla puita kirveillä. Hän loukkaantui, mutta parani pian vammoistaan. Kuusi muuta miestä sai lieviä vammoja.

Ei ihmettä, että mustia miehiä vähäsen pelotti uudelleen ryhtyä kattokehysten rakentamiseen. Mutta kuvaavaa heidän ajatustavalleen oli, että he selittivät koko romahduksen paholaisen peliksi. Se tahtoi pitkittää kirkon valmistumista. Mutta hepä tahtoivat näyttää, etteivät jätä työtä kesken. Tällaista päättäväisyyttä vaadittiinkin, sillä kun veli Asikainen uudelleen saapui työtä ohjaamaan, tapahtui uusi onnettomuus. Asikainen kirjoittaa siitä: Sattui, että neekerit tekivät tyhmän nykäisyn suurta parruyhdistelmää vivutessamme katolle. Laite lähti vierimään alas ja löi minut seinän yläreunassa suulleni kovalle savilattialle. Siltä tuntui, että ratkaistiin, tuliko osalleni elämä vai kuolema. Ellei tuo hirsiyhdistelmä olisi jäänyt kuin kynnestään riippumaan yläpuolelleni, niin varmasti olisin jäänyt sen ja lattian väliin murskautuneeksi ruumisläjäksi. Mutta surman kuopasta noustuani tuntuu nyt siltä, että minulla jälleen on koko elämäni Jumalan armosta.

Suomen lähetyssanomia 1925, 1.02.1925 no 2 sivu 37

Veli Heikki Saari, joka lokak. 25 p:nä lähti täältä Helsingistä lähetysalalle Afrikkaan, saapui veli Asikaisen kirjeestä päättäen jouluk. 3 p:nä Swakopmundiin. Asikainen kirjoittaa: "Saavuin Swakopmundiin jouluk. 3 p:n aamuna. Suoraa päätä riensimme Valaskalalahteen veli Saarta vastaanottamaan. Jos Herra suo, lähdemme täältä ensi sunnuntai-iltana matkalle ja keskiviikkoaamuna joulukuun 10 p:nä olemme Ondongassa."

Suomen lähetyssanomia 1927, 1.1.1927 no 1, sivu 11

Tänä iltana on kulunut ummelleen kuusi vuotta siitä kun minut yhdessä vaimoni ja viiden muun lähetin kanssa Lähetyskirkossa Helsingissä eroitettiin Herran työhön Ambomaalla.

Se tilaisuus oli, katsoen tämmöiseen pieneen ihmiselämään siinä määrin merkityksellinen, että se ei voi olla usein ja varsinkin näin samana vuoden päivänä uudelleen mieleen palaamatta. Sen pitäisikin määrätietoisesti asua mielessäni, ei vain sattumalta pistäytyä, sillä onhan sillä muistutus muassaan joka sanoo: "Pidä Herralle tekemäsi lupaus". Toisaalta se muistuttaa: "Anna tiesi Herran haltuun. Hän on sen tekevä."

Mieleni tekee näin muistoiltana käydä yksityiskohtaisemminkin läpi kuuden vuoden taival, mutta se tulisi liika pitkäksi.

Viittaan vain lyhyesti Ondongassa kuluneeseen aikaan. Toimeni oli siellä kuin uraansa etsivää, hyvin hajanaista kokeilua.

Tänne saapuessani ja enne sitäkin oli pyrkimyksessämme kaksi uudempaa päämäärää. Autoliikenne entisten hitaitten härkäajoneuvojen tilalle, toiseksi maanviljelys ja käsityökoefarmi. Autoilu saatiinkin jossain määrin tyydyttävään käyntiin kohta, joskin vain henkilövaunuilla, alkujaan tarkoitetun ja koetetunkin kuormavaunun asemasta.

Farmin saanti on käynyt paljon hitaammin, niin periaatteellisista kuin käytännöllisistäkin syistä. Vihdoin on Jumalan avulla tässäkin suhteessa päästy alkuun niin paljon, että olemme voineet veli K. Koivun johdolla ryhtyä tämmöistä taloa rakentamaan.

Tuo uusi nimi kirjeeni päiväyspaikasta on juuri tulevan työopistomme paikallinen nimi. Paikka itsessään on metsäistä, sadeajan virtojen halkomaa seutua kolmen heimoalueen, Uukuambin, Uukuanjaman ja Ondongan heimojen yhtymäkohdalla.

Tästä koekentästä tekeillä olevan ohjesäännön mukaan pitäisi tulla sopiva ja joka tapauksessa hyvin tarpeellinen opiskelupaikka jokapäiväisen leivän sekä tietojen ja taitojen saamiseksi. Kunhan nyt ajoissa Ambonuorukaiset alkaisivat ymmärtää oman hyvänsä tässäkin kohden.

Rauhan Tervehdys, 26.4.1929, no 17, sivu 3

Kiitän taas vuosien kuluttua Rauhan tervehdystä kirjeellisesti. Mielessäni olen ollut aina kiitollinen tämän pienen terveisientuojan saapumisesta luoksemme tänne kaukaiseen etelään, laajojen erämaiden ympäröimään seutuun.

Nykyoloissa on postinkulkukin ollut tyydyttävän vilkasta, että lehdetkin ovat voineet yleensä hyvin saapua.

Etten ole enempää kirjoitellut johtuu siitäkin, että olen pelännyt kerrottavieni, varsinkin varttuneemmista lukijoista, tuntuvan liian usein kuulluilta ja vähäpätöisiltä. Vaan kun ajattelemme, että lukijoitten joukossa voi olla m.m. useita hyvinkin nuoria ja sellaisia vanhempia, joita vasta nyt alkaa lähetysala kiinnostaa, ja josta syystä jokainen tervehdys tai tieto lähetysmailta on tervetullut, rohkenen jotain yleistä kirjoittaa:

Muutamille lukijoille onkin tunnettua, että minun toimintani täällä ei ole aivan samanlaista kun varsinaisten lähetyssaarnaajien tai opettajien. Teenhän vain sekalaisia käsityöläisen töitä ja sellaisiin myös mustia poikia kehoittelen.

Kehoitusta ja opastusta tarvitseekin täkäläinen paljon. Hän on koko ymmärrykseltänsä kehittymätön niin suuressa määrin. Taitonsa ja todellisen halunsa ovat useammilla samanveroiset. Tästä seuraa, että vallan hullunkurisia, harmillisia ja vahingollisia tapauksia sattuu alituiseen, tällaisten töissä ja toimissa. Semminkin, jos tehtävä on jonkunverran uutta, mihin eivät ole omissa oloissaan tottuneet ja uutta täytyy olla, sillä se mitä he ovat jo harrastelleet, ei pitkällekään vie kehittyneemmässä elämässä. Muutama esimerkki hyvin jokapäiväisistä toimista:

Tuossa on härkävaljakko vaunuineen ja miehineen matkalla heimoalueelta toiselle, kaikki hyvin itsetietoisia ja tärkeitä miehiä paikallaan. Riisutaan matkalla eläimet levähtämään ja syömään, - jos on mitä syödä - samalla myös miehistö laittaa tulen, millä keittää puuronsa ja minkä ääressä se tupakoi ja paljon juttelee. Niin juttelee aivan liian paljon, sillä härät eivät nyt tulleetkaan katsotuksi, vaan niillä oli yllin kyllin hyvää aikaa suunnata kulkunsa kauas entisille vesi- ja ruohomailleen, takapuolelle senkin paikan mistä oli aamulla lähdetty! Opettaja odottaa vaunua määräpäivänä Engelaan, Uukuanjamassa, mutta nyt ne menivät härät kumminkin 60 km takahankaan. Kolme miestä piti lähteä perään, yhden jäädessä vaunuvahdiksi. Tämä tiesi nyt kahden päivän myöhästymistä perillesaapumisessa ja kaikkien täydellistä uupumista! Minkä tähden? Lapsellisen huolimattomuuden ja taitamattomuuden tähden, työssä mitä on kuitenkin harrastettu Ambomaillakin jo pian 100 vuotta.

Toinen ilmiö samalta kulkuneuvon alalta. Kun ovambo ajaa kaksipyöräisillä kärryillä, missä hyvä tasapainoinen kuorma olisi ensimmäinen ymmärryksen asia, niin lastaa hän sen niin etupainoiseksi, että kyllä vaan aisoissa oleva eläinpari on niska painuksissa ja selkä kyyryssä liiasta painosta. Kun mielestäni viisaampana huomautat tuosta, niin ajaja kyllä myöntää niin olevan, mutta jatkaa samaa menettelyään loppumattomiin. Tämä pohjautuu yhtäältä tunnettuun taitamattomuuteen ja toisaalta säälintunteen puutteeseen, jota neekerillä ei liioin ole.

Siirrytään tätä lähemmin valaisevalle paikalle sairaalaan: Tuoreeltaan on muistissani lähetyslääkärin lausunto eräässä kokouksessa. Hän sanoi, että tuollaiseen mekaaniseen ulkonaiseen toimeen sairaalassakin, kuten tavaroita käsittelemään, lääkkeitä hoitamaan y.m.s. voi mustankin saada tottumaan, jos se viitsii pitää päälle, mutta oikein se varsinainen ihmisystävällisyyden puoli sairaanhoidossa mikä syöttää, juottaa, auttaa ja hoivaa heikkoa, sen on täkäläisellä sangen vähäistä!

Tässä on kristinuskolla edelleen suuri kärsivällisen toivon työ edessään.

Samoin kaikilla aloilla. Tuossa on ovillamme nykyistä nuorisoa yllin kyllin. Pakanoita ja seurakunnan jäsenten lapsia sekaisin. Ne pyrkivät talolla olemaan, s.o. palvelukseen. Kun heiltä kysyy mitä varten he talolle tahtoisivat, niin he vastaavat aikalailla kauniisti, että tahtoisin tulla opetetuksi ja tehdä työtä. Mutta liian usein on tarkoitus ja syyt toiset. Tuo tyttö tai poika on kotona itse ollut niin kelvoton ja laiska, varastelija y.m. semmoista, että vanhempien on täytynyt antaa aimo selkäsaunoja aivan äskettäin. Tämmöinen nuori tuumii tietysti, että ei kotona ole hyvä kun täällä lyödäänkin. Menisin Hereromaalle, mutta ei ole lappua ei peittoa matkalle. Valkoiset opettajat eivät lyö, ja jos lyövätkin, ei ne niin voimalla kuin meikäläiset. Kun tulee otetuksi noista pyrkijöistä yksi ja toinen talolle, niin ne voiovat aluksi ahertaakin jotain, mutta jo rupee kohta käskemään itseään enemmän ja kyselemään palkkaansa ja ellei heti saa niin mutisee ja vetelehtii entistä enemmän. Kun sitten opettajan sydän on heltynyt ja antanut välttämättömät peitot tai muuta arvion mukaan niin tuo kiltisti pyrkinyt palvelija ja koulupoika karkaakin vieraille maille. Se sen tarkoitus olikin.

Tällaisia opetuksia saadaan ja pahempiakin. Äskettäin oli talollamme vähän aikaa morsianikään saapunut survojatyttö varastellut yhtä ja toista pienen palkkansa lisäksi ja kun siitä kovisteltiin karkasi ensin, mutta myöhemmin myrskyyönä murtautui yksinäiseen huoneeseen ja vei mitä sai.

Ei opettaja inhimillisin voimin voi rakastaa tuollaista päältä ja sisältä likaista nuorisoa. Se tapahtuu vain siten, että muistaa ja usein muistaa omaa likaisuuttaan Vapahtajan edessä ja Hänen rakkautensa varassa koettaakin Hänelle näistä eloa kasvattaa.

Tuollaista se on yleensä Ambokansa ja erityisesti valittaa vanhempi väki nuorten viime vuosina käyneen vaikeammaksi hallita. Ne kulkee ja kulkee, niiden täytyy kokoontua johonkin kylien kulmiin, ja niillä on puhumista niin paljon y.m.s. Yönjuoksua myöten valitetaan tyttöjen tuolla olevan huonon elämän puolella, varsinkin Ondongatyttöjen olevan etunenässä. Vieläpä edellä pojista. Kuitenkin löytyy yksi ja toinen vakavampikin. Niistä saa oppi- y.m. vakituisemmat koulut oppilaansa ja uskoaksemme yhdessä tietojenkin karttumisen kanssa syventyy kristillinen mieliala. Niin nuo Herran puolelle lähteneet paremmin seurailevat hyvän ja pahan väliäkin sen mukaan kun se heille selviää ja se auttaa meitä evankeliumin työtä toivossa tekemään, mutta aina tulee muistaa, että vuosituhansien pimeys on niin mustan kansan tunnon turruttanut, että paljon pahan pahaksi tajuaminen on vaikeaa. Kirkas Vapahtaja pysyväisesti ambojenkin katseltavaksi ja omistettavaksi, siinä parannus ja apu.

Rauhan Tervehdys -lehti 1.12.1950

Lähetyssaarnaaja G. Asikainen on parhaillaan matkalla lähetysalueelleen Afrikassa, lähtien maastamme t.k. 26 p:nä. Lähtömuistelmiaan hän on kirjoittanut lukijoillemme seuraavassa.

"Herra antakoon niitä voimia, joita tällainen lähtö lähtijältä kysyy", kirjoitti minulle eräs entinen työtoverini äskettäin. Se oli oikea sana heikolle.

Nykyaikainen ulkomaille lähtö asettaa - monien mukavuuksiensa ohella - kymmeniä asioita, joista on täysi työ selvitä tyydyttävästi. Jo sellainen, kuin kotiolojen järjestely sisällisesti ja ulkonaisesti, itsensä irroittaminen näistä kaikista, kieltämättä kysyy jotain. Meitä kuljetetaan kuitenkin voittosaatossa! Voittaja on Kristus! Me vain heikkoina, voitettuina seurailemme häntä.

Näin se matka alkoi hämäränä aamuna Valpun seka-autolla Utajärveltä minun kohdallani.

Vanhastaan rakkaaseen Ouluun minulle oli jäänyt aikaa liian vähän. Vain kahta veljeä sattumalta tapasin ja heidänkin ymmärtämisensä oli suuri ja toivottelunsa sydämellinen. Kiitos teille, veljet Vainio ja Aho!

Poikkesin vielä Raudaskylässä vakaan kansan luona sekä monikymmenvuotisen työtoveriperheen Saaren luona. Seuraväen saattamana sain sieltä tulla junalleni Ylivieskaan. "Jumalan armosiunaus olkoon kanssasi", kuulin viimeiseksi sanaksi sieltä seuraväen autosta. "Samoin täällä kotona", koetin sanoa heille.

Helsingissä hyvästelytilaisuudet olivat runsaat ja syvällekäyvät. Sellainen oli matkaan-siunaamis-tilaisuutemme Johanneksen kirkossa, sellainen lähetystalon alasalissa ja kirkossa sekä Raamattuopistolla, kuin myös yksityisten ystävien ja sukulaisten luona.

Kuka heistä sanoi: Ota Ps. 23, kuka minkin tärkeän raamatunpaikan j.n.e. Yhteinen ääni vain oli tämä: tämä on nykytärkeintä asiaa, ja Herra on heikoissansa väkevä. Joku lisäsi Herran siunausta lausuessaan: "- ja myös tämä ajallinenkin rauhasi!" Ja toinen: "Tämän asian pitäisi viimeinkin tulla koko seurakunnan asiaksi".