Cape-Town.ssa viivyimme muistaakseni viisi päivää. Tämä kaupunkihan on kaikille tutulla African eteläisimmän niemimaan, Kaapinniemen sivulla, kuuluisien tauluvuorien juurella. Näköala mereltä tai maaltapäin saavuttaessa, on suurenmoinen. Valkoiselta vaikuttava, melko uudenaikainen noin Helsinkin kokoinen kaupunki, yhdellä sivullaan nuo mainitut vuoret, toisella aaltoileva meri. Satama on suurenlainen kaikkine laitteineen, aallon suojuksineen ja tyven, että syvä. Keskeisenä kauppakaupunkina tämä kaupunki on huomattava kauppapaikka. Myöskin kylpylä ja matkailija paikkana, erityisesti viime vuosikymmeninä, on K. kaupunki tullut yhä enentyvässä määrässä käytäntöön.

Väestön kirjavuus on ominaista kaikillekin Eteläafrikan kaupunkeille, ehkä eniten juuri Cape Townille ja Johannesburgille. Niissä on koolla miltei kaikista maailman kansoista ja roduista.

Jonkun verran tutustuimme kaupungin nähtävyyksiin ja lähempään ympäristöön, mutta mielenkiintomme esineenä meillä oli aivan pääasiallisesti, löytää sopiva auto jonka ostaisimme. Tähän aikaan so. vuonna 1920 autotilanne oli vielä melko rajoitettu ja autolajit e merkit kovin erilaisia jotenka valitseminen oli todella tärkeätä.

Kymmeniä sellaisia katseltuamme ja tutkittuamme päätimme ostaa yhden jonkun verran käytetyn "Trepublic" merkkisen 3½ ton. kantoisen kuorma auton. Tuo vaunu oli jo varustimilleen ja koneelleen sen ajan autoksi melko täydellinen. Siinä oli jo neljä vaihdettakin eteenpäin. Sen työkykyä oli myös koeteltu siten, että ollakseen 3½ vaunu siihen oli lastattu 50 säkkiä tuomaskuonaa, s.o. 5 tonnia ja ajeltu meressä pitkin rannikkoa 1 m. syvässä vedessä. Sitten samalla kuormalla noustu erästä pientä katua tauluvuoren rinteellä joka nousu oli myös todella jyrkkää.

Hyvin oli näistä kokeista selvinnyt. Mutta meidän tulevaan tarkoitukseemme katsoen, emme sitä silloin täysin käsittäneet, sillä oli yksi paha vika. Siinä oli vain täysikumit pyörissä! Tuonempana tulemme lähemmin kertomaan mitenkä sitten kävi tässä suhteessa.

Olimme melkeen tottumattomia autoa kuljettamaan ja sillä matkustamaan. Vain yksi mies Läh. saarn. Perheentupa oli hiukan ajellut. Varovaisuuden vuoksi ei päätetty lähteä vielä näin kokemattomia kun olimme, maanteitse tuolle pitkälle matkalle, Lounaisafrican Pohjoisille rajoille asti. Hankimme laivatilaisuuden ja siihen lastasimme tuon autorumiluksemmekin, tullaksemme jonakin koreana päivänä ensin Walpisbeyhin ja sitten kilvoitellaksemme eteenpäin sisämaahan.

Kilvoittelu eräässä mielessä oli jo alkanut ja jatkui tällä laivamatkallakin.

Ensimmäinen pikkuyllätys oli se, että lähdettyämme tyvenestä satamasta laivamme ei jatkanutkaan kulkuaan suoraan merelle vaan käänsi redille hiukan sivuun ja laski ankkuriin. Mikä heillä lie olut asia seisoa, en vielä tänä päivänä sitä tiedä. Arvelin, että ehkä ne olivat saaneet lastinsa valmiiksi ennen määrättyä lähtöaikaa ja satamamaksuja välttääkseen tai toisille laivoille sijaa antaakseen siirtyivät näin ankkurin päälle?

Siinä sitä sitten noin vuorokausia killuttiin ja olo tuntui niin joutavalta. Matkan varrella tulimme toteamaan, että oikeastaan tämä laivaksi kutsuttu purkki oli sellaisille vesille liian pieni. Erityisesti painui muistooni lähtömme ulos Liiteritzpuhtista eräänä raskaasti tuulisena iltana.

Kapsakit vaeltivat lavoiltansa ympäri II luokan ruokasalia, kalapöntöistä kansilastin lomissa oli laivamiehillä eri työ, miten saada ne mukana kulkemaan. Menin kävelylle keskikannelle reilingistä pidellen niin olin vähällä polttaa itseni kun keittiöovesta tuli yhtenä ryöppynä ulos kannelle potattisoppaa ja tulisia hiiliä!

Meninkin sänkyyni, mutta ei siinä tahtonut millään pysyä vaikka reunalautakin oli nostettu ylös.

No tultiinhan sitä sittenkin eräänä koreana lokakuun alkupäivistä Walaskalalahden tyveneen.

Illan suulla suoriuduimme maihin. Siihen aikaan oli Walf.beyssä varsin vähän taloja tai muita laitoksia. Kaikki niin karua ja kuolleen näköistä. Vähäinen puinen laivalaituri, rautatieaseman tapainen, pieni lähetysasema jotain muuta pienempää.

Rautatiekin oli vain kapearaiteinen ja vaunut varsin ahtaita, pimeitä ja synkän harmaita. Siitä sitä lähdettiin tulla rutuuttamaan pitkin rantaa Swakopmundia kohden. Lännellä meri. Idällä tälle rannikolle tyypilliset lentohiekkavuoret. Oikea African tuntu heti alunpitäen.

Swakopmundin kaupungista emme ehtineet sillä kertaa saamaan paljonkaan käsitystä, sillä ilta oli pimennyt, eikä meillä ollut paljon aikaakaan viipyäksemme. Pistäydyimme lähimmässä Hotellissa vähäisellä illallisella ja taas junalle.

Nyt alkoi leveämpi raiteinen tie, ja hyvänlaiset vaunut. Tämäkin tie on tosin kapeampaa kun meillä Suomessa.

Kokemattomuuttamme saimme uuden yllätyksen: Olimme varautuneet varsin ohuilla vaatteilla, koska meillä oli sellainen ennakko luulo, että kuumuus kai se alkaa vaivata heti rannikolta lähdettyämme. Mutta mitäs ollakaan niin, näin yön aikana kun aurinko ei ole kuumentamassa kylmenee ilma suuresti. Kylmä merivirta huokuu sumunsekaista raakaa kylmyyttä aina 6-8 tunnin junamatkan ajan sisämaahan päin. (Noin 100 - 150 km etäisyyteen.)

Seuraavan aamun valjetessa pysähdymme Usakos nimiselle rautatieasemalle. 100 mailia rannikolta. Vielä on kylmän kolea ja me alamme päivitellä, että voi niitä jotka ovat sanoneet Lounaisafricaa kuumaksi, sillä hampaathan täällä pakkaa kalisemaan vaikka aurinko jo pilkistää vuoren takaa.

Mutta, annahan olla, kun merituuli lakkasi tuntumasta ja aurinko ehti "pilkistää" vähän aikaa tuohon vuorten ympäröivään syvennykseen, niin tuli "toinen ääni kelloon". Aurinko vaikutti terävästi. Tuli elävänä mieleen mitenkä Jaakoppiakin oli vaivannut vilu ja päivällä helle. Junan vauhtikaan ei edes suonut ilmanvaihtoa, sillä se heilui nyt suuressa vastamäessä etanan vauhtia. Minäkin olin nuori ja leikkisä kai, niin menin joksikin matkaa kävellä venkuttelemaan junan sivulla!

Tässä on yhtämittaista nousua Usakos-Karibib 21 mailia!

Niin Karibib! Olin luullut tätä kylää kaupunkiksi, koskapa olin mm. kuullut sen Pormestarin ja suurkauppiaan olevan meidän lähetyksen asiainajajan. Mutta ei kun kourallinen mataloita rakennuksia! No tuolla sentää tornilla varustettu pieni kirkko, tuossa marmoriveistämön suojia, asema, pieni Hotelli ja tämä asiamiehemme kauppatalo ynnä joukko asumuksia.

Vaan, tällaisiahan nämä yleensä olivat Hereromaalla olevat kaupunkit. Nyttemmin ne ovat useat vaurastuneet huomattavasti Karibikin jäädessä entiseen pienuuteensa.

Täällä odottelimme automme saapumista monta päivää. Viimeinhän se tuli "junalla" tietysti! Sitten me aloimme sitä varustelemaan, omin käsin tekemään katosta sen päälle auringon hellettä ja mahdollista sadetta vastaan. Selviydyttyämme tulli, recisteröimis y.m. monimutkaisista puuhista, katsoimme olevamme valmiita poikia suoriutumaan matkalle, kaukaiselle lähetyskentällemme Ambomaalle. Päätimme näin:

Koska olemme outoja täällä ja maasto ennenk. outo meille ja varoittavat lähtemästä täysikumiautolla Hereromaan virranuomien vuoksi seikkailemaan huonoa tietä Otjiwaronkoon tai Outjoon, että ajamme vielä automme takaisin Usakokseen. lastamme siellä junaan ja osoitamme Otjiwarongon asemalle. Väen seuratessa henkilöjunalla perässä seuraavina päivinä.

Niin sitä hankittiin kaksi owamkoa oppaiksemme ja P:tupa ja minä läksimme eräänä ip:nä autoilemaan kohti Usakosta. -

Emme ehtineet kuitenkaan kauas hiekkatasankoa, kun jo suhahtivat pyörät paikoillaan ympäri ja stop! Ajamme tyhjiä säkkejä alle ja yritämme, vähän niistä oli apua. Sidomme kettingin pätkiä pyöriin ja nyt pääsemme vaivoin kovemmalle maalle.

Muutamia kilometrejä vain ja tuossa on ensimmäinen niistä mainituista hiekkaisista sadeajan jokiuomista. Vaatimattoman näköinen.

Tien tapainen leikkaa jyrkästi poikki, vaan kun tuolla puolen on äkkitörmä niin rynnistetäänpäs tuosta tien sivusta ja noustaan tuolta sivuttain jälleen törmälle ja tielle. Maanpintakin on niin viattoman siloinen tuolla. No alkuvauhdilla menihän se oikeastaan tuon karkeasoraisen virran pohjan tuolle reunalle mutta. - Siinäpä se tulikin ite mutta! Kun se ei alkanutkaan nousta tuolle tummanruskealle hienon hienolle tuhkan pehmeälle takamaalle. Siihen vajosi akselia myöten.

Me rynnistämme, lapioimme, lisäämme ketjuja pyörän ja taas koetamme, mutta ei. Puretaan kuorma alas - raskaita Suomesta tuotuja kirstuja y.m. -. Hakkaamme lähellä olevia pensaita alle ja rynnistämme, mutta ei lähde. Kaikki käy yhdeksi massaksi puskat ja maa. Etsimme, mikäli saatavissa oli, paksumpia puun tapaisia. s.o. vauraitten piikkisten pensaitten runkoja. Uljaalta kyllä näyttää, kun kovakumipyörät paksuine kettinkipantoineen jauhaa miehen käsivarren paksuisia piilipuun runkoja miltei tulitikun kaltaisiksi, vaan kun maa itsessään ei hoida mitään, niin mistäs veto tulee?

Siinä me peuhaamme ohi puolenyön on valju kuutamo toki hämäränä valonamme. Uuvumme jo siihen, ja koetamme etsiä jotain illalliseksi. Silliä Domaattikastikkeessa, purkkimaitoa leipää ja vähäsen kuumuudesta sulanutta, kuivuuttaan haiskahtavaa voita.

Tuossa tulee tuhrustaa kummallinen elukka, luppakorva, pienen koiran kokoinen tumman ruskea ja sillä on lampaan sorkat. Minkä kumman, metänelukan siihen syntynyt pentu, ei siitä näin oudostaan selvää saada. Niitä on täällä sellaisia meille vielä tuntemattomia elukoita. Se ei ole arka. Minä otan sen syliini ja tarjoan Ideal Milkiä suuhun mutta ei se sitä huoli.

On surku lähettää sitä noin avuttomana metsään petojen kynsiin, ja minä lopetin sen elon. - Myöhemmin saimme kuulla, sen olleen ystävämme Hällbichin vuohen uuhin. Ne oli vaan niin erilaista rotua mihin ennen olimme tottuneet.

Seur. aamuna vielä vähän peuhattuamme saimme tusinan verran isoja vetohärkiä avuksemme ja noloina palailimme takaisin Karibibiin.

Nyt oli pidettävä uudet neuvottelut. Päätimme vietäväksi tämän Windhoekkiin ja vaihtaa siellä pienempään, ilmakumeilla varustettuun autoon. Puolet joukostamme jäävät tämän autohomman kanssa tänne ja puolet lähtivät ensimmäisellä Otjiwarongoon menevällä pikkujunalla Ambomaata kohden.

Nyt joku sana vielä näistä pikkujunista. Rata on ensinnäkin vain tavallinen kapea kenttä rata, sellainen kun yleensä työmaillakin käytetään. Muutama vuosikymmen sitten, Otavin kaivosyhtiön rakentama. Tällä kertaa sattui vielä erityisen vanhat ja alakuntoi-set. Vaimoni, pikkupoikamme ja opettajatar Hottinen saimme istumapaikan, minun jäädessäni toistaiseksi seisomaan.

Keksin kuitenkin siinä vaunun seinässä erään kolmihaaraisen rautatapin saranoillaan. Sen päällä oli nähtävästi ollut aikoinaan istuinlautakin. Otin tämän rautapapin alleni ja ratsastin sillä pitkin matkaa, matkustajille pieneksi iloksi, ja itselleni tyydytykseksi.

Se olikin oikeata "ratsastamista" sillä riittämiin nämä vaunut hypittivät ja puistelivat.

Näköalat täällä - ainakin ensikertalaiselle ovat suuremmoiset. Edessämme oli nyt Erengo vuori. Kun sitä Karibista katsellen olimme ihastelleet, arvautti herra Hälbich meillä, paljonko sanomme olevan matkaa tuonne vuoren juurelle joku meistä sanoi muistaakseni 3-4 kilometriä ehkä. Kaksikymmentä ja viisi, hymyili Hälbich! - Totta tosiaan, nyt totesin junamme tulleen samaa vuorta kohden puolisen tuntia eikä rautatie mennyt edes aivan lähellekään vuorta! Kaksi ja puoli tuntia kaukertelee juna sitten vuoren sivua yhä riittäen. Onhan 75 k.m. pitkän, samalla mahtavan korkeankin vuoren sivussa matkaa.

Junamme tuutii ja löytää eteenpäin, py(sä)hdellen asianomaisilla pikkuasemilla. Iltakin jo tekee tuloaan ja Otjuwarongokaan ei ole kartan mukaan kovin kaukana enää. Mutta mikäs nyt tuli kun vauhti hiljenee, hiljenee ja pysähtyy viimein kokonaan, asumattomimman metsän keskelle? Junan miehistö ottaa kirveet olalle ja painuu metsään! Meneekö ne etsimään ehkä ratapölkkyjä, vai loppuiko niiltä hiilet veturissa? kyselemme itseltämme.

- Puita ne sieltä alkaa tuoda, ja jatkaavat työtänsä kunnes tavaravaunujen päällä on pari hyvääkin hevoskuormaa, seisaallaan kuivuneita puun köntäleitä. Ne olivat otetut keittopuiksi kotiin vietäviksi. - Meistä oli suurenmoista tällainen mukautuvaisuus junan kulussa. Mutta lisää saman tapaisia huomioita joudumme tekemään myöhemmin:

Joitain vuosia myöhemmin matkustin rannikolle päin Outjon kauppalasta samaa rataa. Edellisenä p:nä oli ollut kovanlainen ukkosilma joka oli rikkonut moninpaikoin m.m. puhelin linjaa radan sivulla. Sattui sellainen korjattava kohta johdoissa, niin ei kun seisautettiin juna, tuotiin pitkät portaat ja pojat korjasivat sähkölinjan. Näin tekivät useita kertoja Outjon - Otjiwarongon välillä.

O:ssa yövytään koko yö paikoillaan. Kun seur. päivänä meneskellään eteenpäin, tulee Kalkfeldin asemalta muutamia karjavaunuja liitettäväksi veturin jälkeen. Ei ehditä kauas kun radalla on lehmikarja, ne suuret sonnit siinä junassa hyppimään että ovat vaunun särkeä! Lienee kuljettajakin häätynyt taakseen katsomaan koska tiellä olevista uljaista lehmistä yksi roiskahti rataojan taa rinteelle!

Kumma kyllä, vain toinen taka(ja)lan sääriluu oli sillä katkennut. Se nousi heti kolmelle jalallensa seisomaan ja pahaa teki katsoa kun se jäi ilman auttajaa potkia sätkyttämään tuota vain nahkan varassa remsuvaa sorkkaansa.

Mennään peninkulman verran niin kaikista suurin sonni mikä vaunussa on tuumii että hän ei tällaisessa rytinässä rupee jatkamaan matkaa. Se polkaisi lattialaudan poikki ja alkoi siellä vaunun pohjan läpi panna sorkkaa eteen! Mokoma! Ja juna pysähtyi. Miehet sekä se farmarin emäntä joka oli palvelustyttönsä kanssa näitä elukoita saattamassa, menivät ja toruivat sitä sonnia, mutta se ei kun mulkoili uhkailevasti.

Ne mistä lie saaneet laudan ja nauloja paikkasivat vaunun sillan ja taas mentiin kuin vihoissamme, sillä harmittihan junailijoita ilmeinen myöhästyminen.

- Mutta ei aikaakaan kun parhaassa vauhdissa proiskis´ ja sama härkä meni yli karjavaunun korkean laidan metsään. Saattepa nyt surra, kun ette kuleta taijolla, tuumi kai.

Nyt kiireestä huolimatta taas juna pysäytettiin ja suurella joukolla juostiin härän perään muka kiinni ottamaan, mutta ai ee, se meni.

Nyt veturin kulettaja alkoi vislata tulemaan takaisin, sillä hänestä varmaan rupesi tuntumaan, että johan tämä nyt menee "piirileikiksi" koko eteenpäin meno. Sitäpaitsi seuraava asema jo näkyi ja siellä höyrysi vastaan tuleva juna vuoroaan odotellen.

Se härkiä kuljettava emäntä se oli roima frouva, mutta hänkin vähän ikävystyi sen sonnin menosta. Ja sitten hänelle seurasi kohta uusi koettelemus; se nuori ja kaunis palvelijatar joka hänellä oli apunaan sai auringon piston seistessaan avopäin vaunusillalla. Minä näin sen. Se lyyhistyi alas ja kalpeni. Hänet kannettiin vaunun penkille ja se hänen reipas emäntänsä kiskaisi kylmävesipussin, kaatoi veden, neitosen päähän ja kasvoille. Kun vesi loppui, hän veti kontistansa konjakkipullon kaatoi siitä sekä suuhun että kasvoille ja tyttö virkosi. Miten ihmeessä se lie saanut lähtemään niin kauniin hymyilyn kun sai, vaik´ oli ikään kokenut sellaisen heiton? Se näytti tulleen kuin paremmasta maailmasta. Ehkäpä sen loihtikin esille sielun sisin riemastus; kiitos kun elän vielä! - Enhän kuollutkaan vielä, vaikka jo luulin pimenneen silmissäni viimeisen kerran. -

Uusilla junamatkoilla: Tämä koskee sitä matkaa jolloin oli käynyt selville, että minun perheineni on lähdettävä Suomeakohden taivaltamaan. Tämä oli 1929. Siis oltuamme työkentällämme vähän päälle kahdeksan vuoden. Meillä on käytettävissämme Ondongasta Outjoon saakka autokyyti. Tällä kertaa yksityisesti omissa nimissäni oleva 1 tonnin kantoinen "Ford" T vaunu. (Lähetyksen autotarinaan y.m. tulemme jälleen myöhemmin.) No niin, Outjoon saavuimme päivää ennen junapäivää. Täällä kävi juna vain pari kertaa viikossa. - Tuon junan tulopäivänä laukesi ankara sade, joka vei ratapenkereen monin paikoin mennessään!

Meille tiedotetaan, ettei tällä viikolla tulekaan junaa Outjoon. Mutta tientapainen on taas tiettävästi niin liejuinen, että turha on autollakaan mennä rämpimään ainakaan ennen huomista. Päätämme odottaa seuraavaan aamuun. Sitten onnistuimmekin pääsemään puolilla päivin Otjiwarongoon. Taas satoi loppumatkalla sekä perillä. Tänä aamuna kello 10:n meni tästä Tsumebista tullut sekajuna alas Usakokseen ja nyt ei ole uutta tilaisuutta kahteen päivään," sanottiin meille asemalla! Viikkokaanko ei tule riittämään Ambomaalta - Swakopmundiin autolla ja junalla? Eei! Ei riitä enää viikko millään. Mutta mikäpässiinä, sattuuhan sitä, ootellaan kunnes tulee!

Ja sattuihan sitä vielä vähän muutakin hassua. Tuolta sateesta ja kurasta tultuamme olimme sen näköisiä ettei Hotel Bürgerin emäntäfrouva eroittanut meitä puolivalkoisista - vai perätikö lie luullut täysiverisiksi neekereiksi kun etsi huoneeksi meille, naapuritalon takapihan laidasta pahaisen peltikojun, sellaisen missä rakennustyömiehet oli aikaisemmin majailleet. Niillä oli ollut kamiinihellakin, mutta se oli viety pois. -

"Muuta ei ole" sanoi frouva Bürger. Koetetaan tyytyä tähän, mikäpässiinä. - -

Päivällisruokakin tuotiin meille sinne pöydättömään kopperoon. - - Bastartteja ei päästetä julkiseen ruokasaliin. -

Vaan kun, me olimme eukon ja lasten kanssa ruokailleet, pesseet ja pukeutuneet, niin frouva löi kahta kättä vastakkain kiljahteli ja päivitteli, että "Donnerfetter, tekö se olettekin! Enkä minä siinä sateessa tuntenut! Tulkaa luojan nimessä, illalliselle pöytään!"

Me teimme illallisella työtä käskettyä ja ruokailimme loistosalissa lähekkäin, meille ja heille tunnetun Mr. ja Mrs. Hahnien kanssa.

Junakin palasi iltamyöhällä, sama mikä oli a.p:llä lähtenyt! Olivat korjailleet rataa sen päivän ja palasivat asemalle nukkumaan yönsä rauhassa. Huomeaamuna, kun ensin ottavat vettä ja hiiliä ja syövät aamiaista voidaan lähteä yrittämään uudelleen eteenpäin. -

Niin tehtiinkin eikä petytty. Meneskeltiin hissun kissun, ja siinä matkakin kului. Sitten loppui se eilen korjailtu tie. Pysäytys! Tien tutkiminen ja tuumiminen. Sitten antoivat yhdelle miehelle kaksi lippua, lipun kumpaankin käteen, toiseen punaisen ja toiseen viheriän.

Tämä mies sitten piti viheriää lippua kohotettuna ja juosta löntösti junan edellä, jos hänen ymmärtääkseen rata on pitävä, jos epäilee niin nostaa punaisen lipun. Näin mentiin pitkälti, kunnes punainen lippu kohosi ylös ja vikeriä alas! - Oh´, siellähän vesi on vienyt puoli pengertä mennessään, ja alapuolen kisko rojottaa ilmassa kuin jättiläissormen nenillä kannateltavana. Rautaiset ratapölkyt nimittäin vielä pitivät kiskoa suorallaan, vaikka maa oli siltä laidalta juossut alta pois. Mutta olihan sitä soraa vielä toisella laidalla ja tälläkin jospa vähän alempana. Koetetaas pysyykö tuossa junavaunut pystyssä? Lähdetään, mies kävelee vain ja näyttää viheriää lippua. - Juna painaa koholla olevan ratakiskon maahan kiinni, kallistuu, hytkähtelee ja jutkahtelee kaatumisen partaalla, mutta menee sentään.

Minä jo aloin neuvoa lapsilleni ja vaimolleni, että, jos tunnette vaunun rupeevan kaatumaan, niin pujahtakaa heti penkkien alle ja polkekaa jaloillanne penkistä. Silloin kun vaunu on mennyt katto alaspäin niin te olettekin polvillanne penkillä ja lattia on katon asemassa. Itse päätän kaatumisen tullessa ottaa vaunun portaalta sellaisen kimmon, että menen varmasti rataojan taakse avomaalle. Mutta turhia toiveita tuoksi seikkailuksi, se ei kaatunutkaan vaikka pahastikin kallisteli ja huojui. Niin me pääsimme aikaa myöten Usakokseen, ja itä taas parempaa tietä ja paremmalla junalla rannikolle.

Kuinka suurta sovelluttamista näillä pikku rautateillä harjoittavat, lienee Eurobalaiselle lukijalle tullut huomatuksi, noissa polttopuitten metsästämisissä, puhelinlinjojen y.m. korjailemisissa. Puhumattakaan siitä että asemilla lähtöaikoina, juna odottelee myöhästymisen vaarassa olevia matkustajia jos vähänkin on tiedossa ja toivoa, että he näinä aikoina tulevat. -

Joku esimerkki vielä mainittakoon; aivan viime ajoilta:

Alamaista päin on saapunut matkustajajuna tuolle, meille jo tutun Otjiwarongon asemalle. Eräs lähetyssaarnaaja ja perhe m.m. on siinä matkalla. He sanovat kahdelle herttaiselle pikku tyttärelleen jotta: "Olkaapa te nyt oikeen kiltisti tässä tavaroitten luona niin äiti ja isä käypi tuolla kahvilassa ottamassa vähän virvoketta." Siellä kahvilassa olivat tuttuja, taisivatpa olla sukunimen kaimojakin, niin siinä sitten unohtuivat rupattelemaan ja juna jätti! Voi kauhistusta! - Ja lapset! -

Kyllä ne raukat nyt itkevät, ja kunhan edes pysyisivät siellä vaunussa aloillaan, etteivät hyppäisi tielle! Voi sentää!

Tämäkin juna jätti lasten isän ja äidin kun konduktööri ei tiennyt heidän olevan poissa. Kun hän joitain maileja kulettua, tulee pilettiä tarkastamaan tapaa tytöt siinä itkuissaan ja kysyy: missä isä ja äiti? "Ne menivät kahville." - Minne? Otjiwarongoon. - Ja jäivät sinne? Niiiin. -

- No hyvänen aika, ne täytyy lähteä hakemaan! - Kuljettaja, halloo! halloo! - takaisin asemalle hei! -

Siinä kilometrin parin junan pukkiessa mutkittelevaa tietä takaperin, tuleekin isä ja äiti vilkuttaen vuokra-autolla. Onneksi maantie kulkee tällä kohden radan lähellä. Ilo oli tietysti molemminpuolinen. Vanhemmilla kun tapasivat lapsensa ja junan, sekä junailijoilla kun ei tarvinnut takaperin lykkiä tuolla vielä olevaa pahinta kurvia.

Windoek.inn - Gobapiss.inn välillä, tässä äskettäin, eräs farmarin frouva kiiruhtaen tulee aasikärryillä tuolla aukealla ruskeaksi paahtuneella hiekka lakeudella pientä rautatieasemaa kohden. Junastakin käsin näkevät tulijan ja odottelevat. Viimein onkin tulijat saapuneet. Tuo frouva, mustan pojan saattamana aasikärryllä. Rouva rientää vesipussi ja vähän muuta käsissään vaunuun ja musta poika riiputtaa jälessä muita tavaroita, sekä heittää ne vaunusillalle. Onko kaikki? kysyy rouva. Eeno, (on) vastaa poika. Mutta, junan mentyä tovin, huomaakin rouva parka, ettei käsilaukku siinä hätäkässä ole tullutkaan! Jestas!

Se oli siellä kärryn korin nurkassa ja se poika ei nähnyt sitä. Niin oli laita ollutkin. - Poika, vasta lähtöä valmistellessaan kummakseen keksi sen ja mutisi itsekseen, että, kun se missisa ei ite vienyt tuota pussukkaansa äh!

Rouva tunkee vaunusta toiseen ja etsii konduktööriä ja, kun nuo junat eivät ole kovin pitkiä löysi hänet ennen pitkää ja hädissään sanoo I am sory! minun käsilaukkuni on jäänyt kärryyn. "Ou yes I sii"! sanoo ystävällinen junailija, me lyötämme back, ja noudamme sen, all right! - - Niin sitä palattiin pysäkille, ja poikakin jo lennättää kättään koholla pitäen ja silmät selällään emäntänsä käsitaskua ratapihan päässä vastaan. "Sattuuhan sitä," lohdutteli konduktööri kiusaantunutta, itseään ja mustaa poikaa sydämessään soimaavaa missistä. -

Todellakin kaikki tuli näin aikanaan allrightiksi ja juna lähti eteenpäin uudestaan ja paremmalla onnella. -