Jaakkimalainen lähetyssaarnaaja Tilda Asikainen, joka pitemmän aikaa on elänyt ja vaikuttanut Afrikassa, on lehtemme 20. vuotisjuhlanumeroon antanut seuraavan erittäin mielenkiintoisen kuvauksen työmaaltaan Ambomaalta.

Marraskuun alussa on kulunut 5 vuotta siitä, kun kyytiautomme raskaasti lähestyi Ondonkaa. Päivä oli kuuma ja tie raskas. Ikävällä odotimme asuttua seutua. Oi miltä tuntuukaan ensikertalaiselta, kun alkaa ruveta palmuja näkymään ja jo silmään sattuu ensimmäisten talojen ääriviivat. Maa onkin huomattavasti kovettunut asutun alueen reunassa, ja pian auto kiitää ohi ensimmäisten talojen, noiden omituisten aitausten joita useat jo Suomessakin ovat kuvissa nähneet.

Auton vauhti kiihtyy ja meillä on työtä suojata itseämme iltapäivän auringolta. Minulla on sitä paitsi suojattavana pikkuinen Matti-poikamme (Matti oli silloin neljän kuukauden ikäinen, EA), joten en ehtinyt tarpeeksi suojata itseäni, josta oli seurauksena kasvojeni palaminen niin pahaksi, että ne ajettuivat niin pahoin, ettei silmiä päästä näkynyt. - Noin 5 aikaan automme hurautti Olukondan aseman pihalle, jossa meitä vastaan tuli vanha setä Rautanen (lähetyssaarnaaja Martti Rautanen, EA) sekä hänen perheensä. Helpottavalta tuntui jättää selkänsä taa tuo vaikea erämaantaipale ja alkaa tutustua uuteen kotimaahan.

Mutta Olukondaan emme saa vielä pysähtyä, meidän on jatkettava matkaamme meille määrätyille asemille. Kun kyytimiehemme on väsynyt ja auton polttoaine myös vähissä, ehdotetaan meille härkäkärryä, jolla voimme heti jatkaa tuon viimeisen 10 km. taipaleen. Niinpä nousemmekin kärryille ja härät lähtevät juosta hölkkäsemään. Kohta tulee pimeä ja pimeässä kuljemme lopputaipaleen.

Kun alamme lähestyä Onandjokuen asemaa, alamme laulaa antaaksemme merkin, mutta laulu onkin hyvin yhteistä, joten asemalla ei siihen ollenkaan huomiota kiinnittäneet. Mutta piiskan pauke tuli kyllä huomatuksi, ja pari naista tuli katsomaan keitä tulijat olivat. (Piiska paukahtaa aivan kuin ammuttaisiin jollakin pienellä taskuaseella). He eivät meitä pimeässä tunteneet vaan hämmästyivät kovin, kun sanoimme: "terveisiä Suomesta". He olivat odottaneet meidän autolla saapumista, mutta me tulimmekin niin hiljaa.

Nyt sitten alkoi uuteen ympäristöön ja työtovereihimme tutustuminen. Ensimmäisen kuukauden olimme Onanjokuen asemalla saamassa alkeita y.m. maan tavoissa. Rouva Järvinen antoi minulle vähän alkeita, johon sitten kielenlukuni supistuikin.

Mustat maan asukkaat, varsinkin puetut, tekevät hauskan vaikutuksen. Alastomuus alussa vaikuttaa kovin kiusalliselta ja heidän rasvansa ja hajunsa ilkeältä, mutta vähitellen silmä siihen tottuu, mutta nenä tahtoo olla itsekkäämpi. Maan asukkaat ovat opettajilleen yleensä ystävällisiä, lukuunottamatta pakana kuninkaita. Heistäkin Iibumbu on kaikkein oikullisin, mutta ei kuitenkaan opettajaa hänkään suuremmassa määrässä kiusaa, vaikka kylläkin heimonsa kristityitä. Ondonkalaiset ovat vilkasta väkeä. Kyllä heillä on kohta valmiina meille kullekin omat nimemme, jos varsinkin oikea nimi on vaikea lausua.

Vierailemme toisillakin asemilla. Matkat sujuvat hitaasti kun härät ovat kovasti huonoja, sillä kuivuus on ollut kova, joten ei ole karjalle ruokaa kuin kaukana metsäseudussa.

Matkan varrella näkee ihmisiä pelloillaan kuokkimassa ja kylvämässä, karjaa paimenessa j.n.e.

Onpa eräs nainen matkalla johon erityisesti huomiomme kiintyy. Tällä naisella on lapsi selässä pussissa, toinen vasemmalla sarvenella, jota hän pitää kiinni vasemmalla kädellään, päänpäällä hän kantaa koria ja oikeassa kädessä on pieni puuämpäri, jossa kai oli lasten eväsmaito, kun taas näkyi olevan uutta odottamassa. Jo oli kuormaa! Usein näkee ambolaisten naisten kantavan lasta selässään työssä ollessaan, sekä kulkeissaan vielä päänpäällä vielä raskasta astiaa, mutta ei aivan kuin edellä kerrottu.

Vihdoin joulukuussa meidät sijoitettiin tälle Ontananga nimiselle asemalle, johon aloimme asuntoa sisustaa, eikä sekään ollut kaikkein helpointa, sillä meiltä puuttui kokonaan huonekaluja, mutta vähitellen saimme kotimaahan lähteviltä välttämättömiä tavaroita, joten pääsimme alkuun.

Joulun jälkeen jo mieheni alkoi vähän työskennellä alaansa kuuluvissa tehtävissä, mutta vasta vuoden lopulla hän pääsi oikein alkamaan kun sai työhuoneita. Sittenpä on maakalaisilla ollut ihmeitä nähtävänä, kuinka vaatimattomat kotona tehdyt sahan voimalaitoksetkin panevat sahan pyörimään y.m. Eihän he ole ammattitaitoa paljon nähneet, sillä heillä on vain heidän veitsi-, pyssy- ja miekkaseppänsä ja siihen se supistuukin. Usein alussa kerääntyi ihmisiä paljon katsomaan mieheni töitä. Viimeinen ihme oli täkäläisille, kun mieheni osti palaneen autoravan. Ei se näköjään kenenkään silmästä kaunis ollut, mutta he nimitti sen kokonaan kuolleeksi "raadoksi". Ajan puutteessa sen korjaus viipyi kauan, mutta vihdoin se lähti liikkeelle ja nyt oli ihmisillä ihmettä, kun "raato" sai elämän ja todella menikin oikein aika vauhtia. Kyllä hän tekee sitten kaikki, koska tuollekin antoi elämän, oli ihmisten tunnustus. - Ehkä ne "ihmeet" lienevät antaneet vähän oppipojillekin uutta intoa, koska tuntuu heilläkin olevan halua oppimiseen.

Alku aina hankalaa. Monet vaikeudet on olleet, ennekuin näinkin pitkälle on päästy. Monia pettymyksiä on saanut kokea, mutta olemmehan vasta pakanuudesta luopuvan kansan keskuudessa.

Kaikki on opetettavat aivan alusta pitäen. Pyykkärille on pantava vaatteet käteen ja näytettävä kuinka se pesu käy. Toiset oppivat helpommin, mutta toisia saapi kädestä pitäen neuvoa monet kerrat j.n.e.

Kerronpa vähän mitä olen huomannut Jumalan sanan vaikuttaneen. Sehän on monesti Lähetysjuhlilla y.m. kerrottu kuinka riidat, sodat ja ryöstöt ovat lakanneet mutta enemmän kristillisyys vaikuttaa kotien piireissä. Tuo yleinen rauha on hyvin suuri asia, mutta ei vähän sekään, kun näkee isällekin lapset jotain merkitsevän. Jopa kristityt isät kantavat lapsiaan vaimon vapaasti seuratessa, tai etsivät potilaille lääkkeitä, jota ei pakanana tee. Lapsethan eivät ole isän sukulaisiakaan, niin mitä niistä huolehtisi. Tässä jokuaika takaperin kuoli eräs leski nainen nimeltä Miina. Hän sairasti vaan lyhyen ajan, kun tunsi lähtönsä lähenevän, niin kutsui omaisensa ympärilleen ja sanoi: "Minä menen oikeaan kotiini, älkää unohtako Vapahtajaanne, niin hän teidätkin tuo kotia", sitten hän nukkui. Taivaan kotia uskova ambolainen odottaa paratiisina, sillä siellä ei ole puutetta.

Samalla tavalla on moni iloinen lähtenyt viimeiselle matkalleen. Kristityllä on ijänkaikkisen elämän toivo, jota pakanalta puuttuu.

Ambolainen tuntee lähetyssaarnaajat ystävikseen. Meillä on tässä lähellä naapuri, jota minä muistan niin kauan kuin elän. Hän usein tulee huoliaan haastamaan, vaikka emme toimikaan erityisemmin seurakunnassa. Viime vuonna ukko jäi leskeksi. Hänenkin vaimonsa oli lähtenyt ijänkaikkisen elämän toivossa. Vaikea tuntui olevan ilman emäntää, vaikka hän tavallista kauemmin koetti yksin tulla toimeen. Vihdoin alkoi ukko etsiä emäntää, sillä hän joutui liiaksi sidotuksi kotiinsa, joten paimennukset, pellot y.m. kärsivät siitä. Seurakunnanjohtaja oli virkistysmatkalla, kun ukko löysi itselleen elämäntoverin, erään opettajan lesken, joten vielä täytyi odottaa, ettei heti saanut emäntää kotiinsa. Meistä tuntui hiukan huvittavalta kuulla ukon kertomusta emännän löydöstä, mutta samalla näimme ukon onnellisen ilmeen, joka meiltä otti pois huvipuolen ja koetimme ottaa osaa hänen iloonsa.

Niin lapsellisen nöyrää kuin tuo ukko Gabriel en ole täälläkään tavannut. Kun olemme saaneet tuntea maidon puutetta, niin kohta Gabriel lupaa maitoa, eikä ole koskaan vielä toisen puutetta tahtonut käyttää omaksi hyödykseen, josta kai johtuu se, että Jumala on häntä siunannut aineellisilla tarpeilla. On monta sellaista, joka ei tiedä kuinka paljon tahtoisi, jos jotain tulee myymään, joten heidän kanssaan on kovin vaikea toimeen tulla. Kun erän toinen ukko tulee käymään, niin hänellä tavallisesti on "lahjoja". Hän vakuuttaa aina ystävyyttään ja sitä, ettei hän tule myymään, sillä me olemme naapureita. Mutta usein hänen lahjansa tulevat moninkerroin kalliimmiksi, kuin ostettu tavara, sillä määrätyn ajan perästä hän tulee saamaan tavaraa lahjoistaan.

Juuri tätä kirjoittaessa tuli kuolinsanoma. Ukko Jeremias, vanha aasipaimen, joka koko meidän täällä oloaikamme kulki Lähetysseuran rahtivaunun matkassa paimennellen uskollisesti aaseja, on nyt päässyt pois. Kunpahan matkamies olisi päässyt kotiin. Hiljainen kovin yksinkertainen ukko hän oli. Levätköön rauhassa, matkansa vaivoista!

Monenlaisissa asioissa kääntyvät ambokristityt, jopa pakanatkin lähetyssaarnaajan puoleen, sillä heihin he luottavat. - Lähettien kautta, tai välityksellä täytyy usein hallituksenkin asiain kulkea, varsinkin muissa heimoissa.

Viime vuonna sain tuntea sairautta enemmän kuin koskaan ennen. Kuin viikkokausiksi jouduin yksin kotona olemaan, niin tuntui kovin hyvältä se huolenpito, jota osoitti mustat naapurimme. - Eräs työmiehemme tulee meillä käymään ja tapaa minut sappikivi tuskassa: Kohta hän tarjoaa apuaan ja kysyy: "Lähdenkö hakemaan teikäläisiä, vai mitä teemme?" Sanon hänelle, koetan tulla yksin toimeen, sillä kaikilla oli kiireensä. Mutta sitten hän sanoo: "yksin elä mene nukkumaan, vaan ota tyttö mukaasi, jos jotain tapahtuisi, niin tyttö tulisi ilmoittamaan ja minä vanhempana ihmisenä olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään sairaalasta apua saamaan." Oi kuinka hyvältä sellainen huomaavaisuus tuntui! Sellaisten tapausten kautta olen kiintynyt näihin naapureihin niin, että varmasti on heistä vaikea erota.

(Selitystä nyt alkavaan matkakuvaukseen: silloin oli vuoden 1923 loppu, mukana olivat myös heidän lapsensa Matti 3 v 5 kk ja Eero 1 v 8 kk. Tilda oli raskaana, hän synnytti Ainon 12.4.1924.EA)

Ensimmäinen matkamme rannikolle tapahtui kun olimme täällä olleet 3 vuotta. Matkamme täältä Outjon rautatieasemalle tapahtui Lähetysseuran autolla ja verrattain hyvin. Matkatoverina oli Lähetyssaarnaaja Kivinen Outjoon asti ja neiti Karin Hirn aina Svakopmundiin asti. Matkastamme ei olisi muuten juuri kerrottavaa, jollei se olisi aito afrikkalaista.

Outjon majatalossa olimme 3 päivää. Sitten läksimme junassa eteenpäin matkalle. Kuumuus, pöly ja kivihiilen savu teki kovasti kiusaa. Kun juna oli kulkenut 2-3 tunt. pysähdyttiin, ja takaisin. Koetamme saada selville syyn siihen. Kohta taas pysähdys, työkalut ulos ja mies nousee sähköpatsaaseen. Sähkölinja on rikki ja se nyt korjataan, siinä syy pysähdyksiin. Kun se on saatu valmiiksi lähdemme eteenpäin. Kuuden t:in matkan perästä pääsemme Otsivarongo (Otjiwarongo, EA) nimiselle asemalle, jossa on junan muutto ja meidän täytyy yöpyä hotellissa.

Koko yössä ei unesta ollut tietoa, kun viereisessä huoneessa räyhäsivät isännän oikeuksilla juopuneet englantilaiset, luultavasti rautatieläiset. Kovin väsyneinä ja harmillisina täytyi seuraavana aamuna aikaisin lähteä matkalle. Lähtiessämme sisar Hirn valitti isännälle levottomasta yöstä, jota luvattiin toisten välttää.

Juna tekee lähtöään, mutta mukanamme oleville mustille ei junassa ole paikkaa, sillä tavarajunan perään oli pantu 1 matkustajavaunu valkoisia varten ja mustat saivat odottaa maanantaihin. Mieheni ei sitä tiennyt, vaan käski mustiemme nousta avonaiseen tavaravaunuun. Kun jonkun matkaa oli menty, tuli eräs herrasmies joka kertoi, että mustia ei tässä junassa saisi olla, joten poikamme ajettaisiin pois junasta seuraavalla asemalla. Sisar H. (eli Karin Hirn, EA) pyysi tuota herraa puhumaan puolestamme ja pyytämään lupaa siinä poikain edelleen mennä. - Niin oli sekin pulma autettu.

Illalla juna saapui Usakos-nimiselle isolle asemalle, jossa taas on yövyttävä, sillä nyt oli edessä isot raiteet, joita pitkin kulkee tavalliset suuret vaunut, jotka ovat tarkoitetut pitkää matkaa varten ja erotellut eri osastoihin. Kukin osasto 6 hengelle aiottu. Aamulla nousemme junaan ja kysymme paikkaa, mutta piletti-herra osoittaa meille sellaista osastoa, joka on aivan täynnä. Mieheni sanoo: "Ei täällä ole paikkaa", ja saapi tavallisen englantilaisen vastauksen "all right". Koetamme etsiä paikkaa, mutta tuloksetta, sillä eri osastot ovat lukittuna, joten junailijalla on valta, jos haluaa, käyttää mielivaltaa ja sitä tavallisesti herrat englantilaiset käyttävät. Vihdoin mieheni näyttää reunaa 2 ja puolen shillingin rahasta. Silloin junailija aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, kävelee pois, mutta hetken perästä palaa ja pyytää mukaansa ja avaa aivan tyhjän osaston oven ja taas sanoo "all right", ja sillä hyvä kun sai rahan. Sitten saimme erityisen osaston, joka oli kovasti hyvä lasten kanssa kulkiessa. Matkamme lopputaival menikin sitten ilman suurempia vaiheita. Puolivälissä, tai loppupuolella matkaa Usakos - Swakomund näkyi sankka sumupilvi ja ilma tuli huomattavasti kylmemmäksi. Sen aiheutti meri, jota emme olleet 3:meen vuoteen nähneet, eikä nytkään näkynyt rautatielle kuin sumua. Ei puuta, ei pensasta, jossa silmä levähtäisi. Oi, miten toivottoman nä-köistä on maa. - Ainoastaan jonkinlaisia kanervakasvin tapaisia pieniä pensasmaisia tupsuja siellä täällä.

Junamme saapuu Svakopmundiin noin kello 10 maanantai aamuna. Katselemme ulos ja odotamme vastaantuleviksi aikaisemmin saapuneita sisaria, mutta turhaan. Kokoamme tavaramme ja lähdemme sitten menemään Saksan Reiniläiselle lähetysasemalle, jonne oli asunto tilattu etukäteen ja jossa toisetkin meikäläiset olivat. Matkalla tuli vastaamme vanha lähetyssaarnaaja Eich (Friedrich Wilhelm Eich, hän oli silloin 73-vuotias, EA), jonka tunsimme jo kaukaa valkoisesta pitkästä parrasta. Hän, vaikka olikin omille asioilleen menossa, kohteliaasti kääntyi takaisin ja saattoi meidät kotiinsa.

Pääsemme meille tulevaan huoneustoon ja saamme itsemme puhtaiksi matkan tomuista, lähdemme rantaan. Rannikolta kuuluu kohina meidän huoneeseemme asti -, joten vielä ikävä tulee suuremmaksi näkemään sitä. Kuinka usein ikävällä olimme rakkaita rantoja Suomessa muistelleet, kun olimme Ondongassa. - Nyt silmämme näkivät siintävän merenselän, mutta poissa on Suomen rantojen kauneus. Ilma on sentään toista kuin sisämaassa. Meri pitää ilman viileänä ja sitähän olimme tulleet etsimään. Kun Ambomaalla meikäläiset ovat useamman vuoden niin malaria kuume alkaa olla jokapäiväinen vieras. Rannikolla ollessa koetetaan saada uusia voimia tulevia päiviä varten. Mekin, varsinkin lapset, saivat huomattavasti paremman värin rannikolla ollessa ja ehkä taas jaksoivat paremmin taistella sisämaan monia vaivoja vastaan.

Pian on aika kulunut sielläkin. Ambolaiset vierailivat joka päivä luonamme, sillä he ovat meikäläisiä lähempänä, kuin saksalaisia lähetyssaarnaajia.

Svakopmundissa on kaikki tavattoman kallista, joten vaikka kuinka säästäen koettaa elää, niin sittenkin tulee melkein mahdottomaksi olla pitempää aikaa, jollei ole omia palvelijoita ja kokonaan omaa huushollia. Mainitsen tässä muutamia hintoja: maitopullo 1 shillinki 2 penceä, joka on Suomen rahassa 10 mk, vähän vajaa litra, pyykki: naisten leninki tai vain kimonomekko 1 sl., miesten paita puoli sl., joten, jos kappaleen pyykkiä teettää, on pian uuden hinta mennyt.

Muistan kerran Maakansan alakerrassa olleen ivallisen kirjoituksen: "Suomen alusmaasta Afrikassa", jossa lähetyssaarnaajien kelpaa oleilla, kun kahvi ei esim. maksa paljon mitään. En tiedä, jos joskus lienee täälläkin tavara ollut halpaa, ei se ainakaan nyt ole. Jo silloin, vaikka en ollutkaan "lähetykseen" kuuluva, voi moinen ivamielisyys minua loukkasi. Ehkäpä jo lienee lehti tarkistanut kantansa, kun en ole nähnyt 5 vuoteen.

Johan tässä poikkesin syrjäpoluille. Minun olisi pitänyt kertoa Swakopin nähtävyyksistä, mutta ne ovat ihmeen vähäiset. Ainoastaan meri, se siellä on joka jotain merkitsee ja jos sattuu näkemään laivan, niin se on suuremmoista. Meidän siellä ollessa sanoivat näköpiiriin tulleen useamman laivan kuin tavallisesti. Varsinkin Eurooppaan päin menevät laivat antoivat kovan kaihon rakkaille rannoillemme Suomessa. Kerran tuli engl. sotalaiva, tuoden unitautia sairastavaa upseeria saamaan lääkärin hoitoa, mutta heidänkin täytyi Valaskalalahteen ja tuoda potilas junassa, kun Sv. ei ole satumaa.

Tuo parantumaton tauti olikin päässyt jo niin pitkälle, että sairas seuraavan yönä kuoli ja sai hautansa Afrikan sannassa kaukana omaisistaan.

Hiekkasärkät ovat siellä kaupungista Valaskalalahteen päin aika mahtavat ja reunasta, korkealta harjanteelta katsottuna näyttävät mahtavalta aallokolta. Kylmänä vuodenaikana kuulemma kaupunki on tuulisilla ilmoilla tomuun hukkua. Se kasvillisuus, jota suurilla ponnistuksilla on saatu kasvamaan, on lehdiltään aivan harmaana tomusta, jota ei koskaan oikein raikas sade pese. Svakopmundissa ei sada juuri koskaan, muuta kuin sumua.

Seuraavassa tulen kertomaan kotimatkastamme y.m. Terveiseni täältä Etelästä.

Helmikuun alussa lähdimme kotimatkalle. Nousimme junaan ja saimme hyvän paikan ilman juomarahoja, sillä nyt oli toinen mies kuin mennessä. Kun juna oli lähtenyt ja pilettejä tarkastettiin, niin junailija vaati Matti-pojalta puolimaksua, vaikka miehen alku oli vasta 3 ½ vuoden vanha. Täytyihän maksaa, vaikka mennessä ei tarvinnutkaan, ja saimmekin olla rauhassa koko matkan.

Ilma oli kuuma ja pikkumiehet tahtoivat tulla kovin levottomiksi, kun heiltä puuttui vapaus. Ne koettivat nousta akkunaan ja heittää ulos mitä ehtivät. Kerrankin oli housut jo menossa ja toisen kerran poika itse. Menimme Karibibin pieneen kaupunkiin, jonne junamatka kestää noin 10 tuntia. Siinä ajassa tuntui olevan tarpeeksi pikkumiehille. Illan pimetessä alkoivat väsyä ja paneutua nukkumaan, mutta kohta saavumme asemalle ja silloin alkoi nousta poru kun täytyi "sängyt" jättää vaunuun ja lähteä pimeään yöhön.

Asemalla oli Lähetysseuran asiamies Hälbichin rouva meitä vastassa ja vei meidät kotiinsa - jonne on asemalta pieni jalkamatka. Se oli pikkumiehistä arvoitus, miksi ei ollenkaan mennä sisälle "Karibibiin", ja sanovat yhteen ääneen: "Mennään Karibibiin, mennään luokasaliin." Se virsi ei lakkaa ennekuin perillä.

Karibibissa viivymme 3 päivää ostoksien y.m. asiain tähden. Sieltä menimme H:ckin toisen veljen farmille vielä vähäksi ajaksi, kun toivomme saavamme hedelmiä tarpeeksi asti, mutta viinirypäleet on ruoste (tarkoittanee hometta, EA) vienyt ja muita hedelmiä ei ole. Se on pettymys! Puutarha siellä on verrattain suuri. Koneella pumputaan vesi säiliöön, josta johdetaan kastelu ojia pitkin puutarhaan sekä putkea pitkin karja-altaalle karjan juottoa varten. Itse talo sijaitsee ylempänä aukealla kummulla ilman aitoja, joten karja pääsee aivan nurkissa romisemaan. Meidän asuntomme oli lähellä juottopaikkaa, jossa saattaa läpi yön elukat ammua, jos sattuu vesi olemaan lopussa.

Siellä olimme kuitenkin 8 päivää, sitten Ondonkaan päin matkalle. Matkaa varten oli meillä L.-seuran auto käytettävänä ja matkatoveriksi saamme neiti Hottisen (hän oli vuodesta 1920 alkaen vuoteen 1925 Oniipan seminaarissa opettajana, EA), joka junassa tulee Omaruru-nimiselle asemalle.

Lähdemme aamulla ja ennen junan tuloa pääsemme asemalle, josta saamme nti H:sen. Autoa täytyy korjata ja se meitä viivyttää lähelle iltaa, mutta auringon paistaissa vielä kuitenkin alamme matkan, mahdollisesti yöpyäksemme jossain farmilla, jos emme pääsisikään sinne asti, minne olimme aikoneet.

Kahteen paikkaan kysyimme yösijaa, mutta emme saaneet, joten ajettiin vaan eteen-päin eräälle farmille, jota hoiti 2 nuorta poikaa, jotka olivat vasta vuoden ajan olleet sodan jälkeen Afrikassa ja muutama kuukausi takaperin menettäneet isänsä. Heti kun perille pääsimme alkoi toinen hommata meille illallista ja makuupaikkoja, toinen seurusteli meidän kanssamme.

Aivan sääli tuli poikasia, jotka olivat niin nuoria ja yksinäisiä, mutta kovia poikia yrittämään. He olivat esimerkiksi ehtineet padota ison laakson, johon sadevesi säästyi muodostaen lammen ja laittaa laudan ja pellin kappaleista seiliveneen, jolla mieheni aamulla kävi heidän kanssaan purjehtimassa, sekä kohennella autiona ollutta taloa. - Kovin hauskan näköisiä nuorokaisia. - Nyt kai heillä lienee sisarensa taloutta hoitamassa.

Sieltä läksimme aamupäivällä eteenpäin ehtiäksemme Outjoon pyhäksi. Tie, jota mieheni menomatkalla oli kulkenut, vei harhaan ja sitä nyt koetettiin välttää, mutta emme sittenkään sattuneet oikealle tielle, joten jouduimme kuumana keskipäivänä useam-man kilometrin pituiseen hietikkoon. Saimme jonkunverran työntääkin, mutta vihdoin pääsimme läpi. Sitten olikin verrattain hyvää tietä koko lopputaival.

Monilla tienvarsilla olevilla farmeilla näkyy suuremmoisin uhrauksin ja voimainponnistuksin tehtyjä suuria vesisäiliöitä, joihin syvistä kaivoista pumputaan vesi. Toisin paikoin, jossa on ollut mahdollisuuksia, on tammettu vesipaikat, jotka muistuttavat pieniä lampia. Vesi on kaiken elollisen elämän ensimmäinen ehto. Kuinka monta autiota taloa Afrikassa näkee, josta on tuo taivaanlahja, vesi, loppunut ja asukkaat muuttaneet suotuisemmille seuduille. - Afrikka on maa, jossa saavat eläimet, että ihmiset kärsiä.

Pääsimme vihdoin Outjoon, jossa olimme päättäneet viettää pyhän, sillä on liian rasittavaa monta päivää perätysten ohjata autoa Afrikan teillä.

Eikä ole helppoa matkustajallakaan, niin monin päivin olla istumassa yhdessä paikassa. - Lapset tosin viihtyvät autossa parhaiten, kuin muissa Afrikassa olevissa ajoneuvoissa, siinä heillä on avoin näköala katselemiselle ja jos silmät väsyvät, niin se hyrinä tuudittaa hyvästi uneen.

Maanantaina lähdemme sitten Ondonkaa kohden. Olimme päättäneet olla kiirehtimättä, kun meillä ei ole varmaa aikamäärää olemassa. Matka kuluu hyvin. Illalla auringon ylhäällä ollessa pääsemme Okaukuejon vanhalle saksalaiselle poliisi asemalle, jossa olemme päättäneet viettää yömme. Katselemme tuota autiota taloa ja ympäristöä. Siinä on aikoinaan ollut komeat rakennukset, pienine linnoituksineen ja sotaväkineen, mutta viimeisen sodan aikana, jolloin saksalaiset joutuivat häviöön, joutui talokin autioksi. Yhdessä huoneessa, jonka voi sulkea, vietimme yömme. - Paikka on ollut hyvin leijonista rikas. - Musta poliisi, joka oli ainoana asukkaana, oli ampunut niitä useampia raunioiden suojasta ja nyt siellä olevat englantilaiset poliisit ovat kuulemma kehuneet lopettaneensa.

Aamulla kahvin juotua taas taipaleelle. Aurinko on juuri noussut ja erämaan elämä kauneimmillaan. Jo muutaman mailin päässä yöpaikastamme, näemme 2 paria sebroja, noita kauniita arojen eläimiä, jotka juoksevat länteen päin. Niiden joukossa kauempaa näkyy aasien näköisiä eläimiä laitumella, kesyjäkö vai villejä, emme tiedä. Mieleni tekisi parivaljakkoa, mutta ei niitä hevin kiinni saada. - Nyt on kuningas Martin saanut yhden sebran kiinni, mutta ei se vaan tahdo kesyttyä.

Kun lähenemme Okondeka-nimistä vesipaikkaa, niin näkyy koko seutu kirjavanaan erämaan asukkaita. Ne ovat kokoontuneet juomaan. - Meitä ne katselevat ihmetellen ja alkavat laukata tien poikki. Siinä on kauniita hyppypukkeja, monia satoja, jotka näyttävät taitoaan hyppäämällä korkealle ilmaan ja sitten juoksevat pyrynä pakoon. Kun arvelevat olevansa tarpeeksi kaukana uskaltaakseen taakseen katsoa, kääntyvät katsomaan ja hetkenperästä katoavat näkyvistämme. Niiden perässä hyökkää satoihin nouseva puhveli karja. Eräs osasto tulee aivan autoa kohden. Jo alamme pelätä päällehyökkäystä, mutta ne koettavat juosta auton editse tienpoikki ja saattavat aikamoisen tomupilven, ettemme vähään aikaan eteemme näe. Kun tomu hajoaa on puhveliparvi jo matkan päässä. Siinä oli nuoria sekö vanhoja elukoita, pieniä vasikoitakin. Tuon suolameren Edhosan reunamaat näyttävät olevan täynnä metsänkarjaa. Kauempana näkyvät komeat kamelikurjet astuskelevan kaikessa rauhassa.

Tie kulkee autioita seutuja ja maa alkaa pehmetä, joten meillä on aikaa tarpeeksi katsella erämaan elämää, kun auton vauhti on hiljentynyt pehmeällä maalla. Kauniita hyppypukkeja on monia isoja parvia kauempana tiestä ja sieltä ne katselevat tiellä olevaa, heille outoa eläintä.

Leijonia, emmekö muita petoja sattuneet sillä kertaa näkemään. Oli jo tulossa keskipäivä sellaisien seutujen ohi kuljettaessa, joissa leijonia on hyvin usein öisin kuulleet ja nähneet.

Tie on käynyt jo aika raskaaksi. Ilma oli kuuma ja kone kuumeni, että täytyi vähän väliä seisottaa. Kuljimme hiljalleen pehmeässä, matalassa pensaikossa, kun taas näemme edessämme kaksi kulkijaa. Ne juosta pökeltävät aivan kuin pienet possut pitkin tietä, mutta pää niillä oli kuin sarvikuonolla ja häntä pystyssä kuin lipputanko, jonka latvassa on pitkät karvat ja se heiluu somasti juoksun tahdissa. Ne ovat olleet kuulemma metsäsikoja, joita kukaan meistä ei tuntenut. Vihdoin nekin katsoivat parhaaksi lähteä pois tieltä ja katosivat pensaikkoon.

Olimme jo saapuneet Ekuma-nimiselle paikalle. Maa on kuumaa, ettei voi kädellä koskettaa ja auton jäähdyttäjä oli mennyt täyteen heinänpäitä, jotka estävät ilman pääsyä, joten konetta ei auta polttaa tässä kuumuudessa.

Päätämme yrittää vielä muutaman kilometrin metsänreunaan, päivää viettämään. Siinä olikin laakso, jossa oli sadevettä, mutta jo suolaista ja lintujen likaamaa. Autoon se sentään kelpaa. Ja metsästä saimme varjoisan paikan hellettä viettääksemme. Siinä auto puhdistettiin ja odotettiin ilman jäähtymistä. Kello 4 seudussa yritämme eteenpäin. Edessämme on aukea heinäaro, jonka leveys on tuosta Iitota-nimisestä metsästä Ondonkaan noin 40 kilometriä. Pääsemme senkin verrattain hyvin. Keskellä ombugaa (aroa) on taas parvi hyppypukkeja. Mieheni otti pyssyn ja laukaisi, 2 kappaletta jäi siihen. Nyt oli meillä särvintä alkaaksemme taas elämistä kotona.

Ontanankaan pääsemme auringon laskettua noin klo 7 seudussa. Ihmiset olivat juuri lopettaneet iltarukouksensa kirkon edustalla ja tulivat meitä tervehtimään. Siinä on jälleennäkemisen iloa! Kuulumisia kysellään molemmin puolin. - Viemme muutamia tavarakolleja sisälle. Siellä on kaikki sekaisin, kujin asumattomassa talossa ainakin.

Emme voi yöksi pyytää heikkoa matkatoveriamme, vaan lähdemme häntä saattamaan ja olemme yötä Oniipassa, jonne vielä oli 12 km. matka, emmekä pimeässä tahtoneet osata perille, kun tiet olivat huonoja ja kaikki paikat saman näköisiä. - Vihdoin alkoi Onanjokuen valot näkyä ja siitä saimme suunnan ottaa Oniipan asemaa kohden.

Pitkä matka väsyttää, mutta nyt nukuimmekin makeasti koko yön. Aamulla kävimme Onanjokuen sairaalassa. Sieltä menimme Olukondan kautta takaisin Ontanangaan, jossa kotimme on. Naapurit ovat alkaneet kokoontua tervehtimään. Kysellään miten matka on sujunut ja sitten kuinka "valtakunnassa" on voitu meidän poissa ollessa. On jälleennäkemisen iloa, jollaisen näyttämiseen ambolainen on mestari. - Vihdoin eräs mies sanoo: "Miksi et tule keittiössä olevaa vierasta tervehtimään." Tulen uteliaaksi ja menen katsomaan, kuka siellä on, joka ei vastaan tule. Siellä oli pöydällä kaunis meloni, vuoden ensimmäisiä antimia, jonka mies oli tuonut meille tuliaisiksi. Useimmat tervehtimään tullessaan tuovat jotain tullessaan - ja ovat iloisia, kun asemalle taas on tullut ihmisiä.

Toisen lisää. Nyt monet terveiset vaan täältä polttavan auringon alta.